Voi Suomi-neito, kun olet joutunut ryöstön kohteeksi. Varsinkin täällä pohjoisen alueella jylläävät kasvottomat kermankuorijat. Tuulimyllyt nousevat joka niemeen, notkoon ja saarelmaan.
Kaivoksia pykätään jopa luonnonsuojelualueille. Datakeskushuumassa päättäjät ovat sokaistuneet. Ja kun herätään tuhoihin, niin vastuu ei ole kenelläkään. Ei ainakaan suurilla toimijoilla, kuten Googlella.
Tämän kauhistuksen keskellä muistin uneni, jonka näin ainakin parikymmentä vuotta sitten. Siinä unessa seisoin kotijokeni rannalla, ympärilläni oli lapsijoukko. Lapsuuteni joki ja maisemat olivat täysin pilalla. Ennen niin kirkas joki oli kuivunut vähäiseksi puroksi. Se oli täynnä kaikkea roinaa, lahonneita puita, veteen heitettyä kaatopaikkatavaraa. Rannat olivat kuin poltettua ruhoa ja kuivunutta savivelliä.
Ääretön ja kaikkinielevä suru valtasi minut. Vedin nuo lapset lähelleni ja aloin kertomaan millaista oli silloin, kun minä olin nuori. Kuvailin, miten tuhannet auringonsäteet hyväilivät liplattavia laineita. Puut kaartuivat vihrein oksin virran ylle kuin suojellen koko luontoa. Kesäisin uimapaikoilta kaikui lasten riemukkaita ääniä. Elämä oli täynnä tulevaisuuden uskoa.
Lapsiryhmä kuunteli hiljaa. He yrittivät saada käsityksen menneestä paratiisista. Silmissä oli kysymyksiä. Miksi kaikki tuhottiin? Miksi meille jäi vain tämä saastunut puro? Miksi?
Kun heräsin tuosta unesta, silmistäni vuoti kyyneleet. Uni oli niin toden tuntuinen. Iloitsin kuitenkin, kun tajusin, että meillä on puhdas ja kaunis luonto. Uskoin, ettei se koskaan katoa. Ei mistään syystä.
Olinpa minä hyväuskoinen hölmö. Nyt raha on jumala, jonka alttarille kaikki uhrataan. Ei turhaan elävä, todellinen Jumala sano näin: ”Maa on saastunut asukkaittensa alla, sillä he ovat rikkoneet lait, muuttaneet käskyt, hyljänneet iankaikkisen liiton.” Näillä väärillä valinnoilla on aina seuraukset ja maksajaksi joutuvat maan hiljaiset. Ja tulevat sukupolvet.
Sirpa Koski
Haapajärvi