Suomessa on nyt poikkeusaika koronan vuoksi. Meillä puhutaan, kuinka tärkeää olisi juuri nyt tukea, välittää, muistaa ja auttaa rajoitusten suomien mahdollisuuksien mukaan. Yhteishenkeä korostetaan.
Somessakin lähetellään sydämiä, jaetaan kauniita mietelauseita sekä kannustusta, jaxuhaleja sun muuta makiaa. Yhdessä tästä selvitään!
Mutta kun luen vaikkapa lehtien tekstaripalstoja – siellä ihmiset räksyttävät siitä, kuinka joku, tuo tai tämä, laiminlyövät koronaohjeita.
Kuinka on nähty ja koettu kaikenlaista virhettä ja piittaamattomuutta. Osansa saavat hoitohenkilökunta ja ikäihmiset.
Hutkitaan ja roiskitaan sen enempiä ajattelematta. Käytetään kovaa kieltä ja ollaan tuomitsevia.
Samoin viruksen alkuvaiheessa monet hamstrasivat kaupat tyhjiksi tietyistä tarvikkeista monien muiden, ehkä eniten tarpeessa olevien jäädessä ilman. Lääkkeitäkin hamstrataan itsekkäästi vaikkei olisi tarvetta.
Kävelytiellä vastaantulijoilla on pelokas ja välttelevä ilme. Kuulin tapauksesta, jossa jopa vihaisesti karjuttiin pysymään kaukana ohittaessa.
Missä on se solidaarisuus ja yhteishenki? Vaikka ohjeet ovatkin tiukkoja, se ei tarkoita että meidän tulee olla toisiamme kohtaan ymmärtämättömiä ja ilkeitä.
Koronan ei tarvitse tuhota käytöstapoja.
Kuinka pahansuopa, pelokas ja itsekäs kansa voisi selvitä vielä pahemmasta kriisistä? Mitä jos syttyisi vaikka sota?
Olisimme varsin avuttomia.
Mitä me ulkoisilla vihollisilla, kun voimme riidellä ja kilpailla toistemme kanssa? Onkohan vetoomukset ja kauniit sanat pelkkää höpöä? Ei yhdessä, vaan itsekkäästi tästä selvitään!