Ensimmäisen kerran käväisin Oulussa kesällä 1953. Olin menossa Lappiin. Mielikuva kaupungista, haisi ja tuuli. Paavo Rintalan romaani Pojat havahdutti vuonna 1958. On olemassa kaupunki nimeltä Oulu. Siellä oli samanlaisia poikaviikareita kuin lapsuuteni ja nuoruuteni Helsingissä.
Mikko Niskasen elokuva Pojista säväytti toisen kerran. Siinäpä se oli pitkään minun Ouluni. Paitsi Katri Antellin kahvila, jonne aina poikkean kaupungin läpi ajaessani. Vieläkin.
Näitä mietin, kun odotan Pojat-musiikkinäytelmän alkamista Pohjankartanon koulun aulassa. Yleisöä saapuu tasaisena virtana. Kaiken ikäisiä. On jännittynyt tunnelma, enemmän kuin ensi-ilta tunnelma yleensä. Tätä kaupungin 400- vuotisjuhlaan liittyvää näytelmää odotetaan. Se tarttuu.
Juhlanäytelmät yleensä epäonnistuvat. Se on kuin kohtalon laki. Näiden lukemattomien nuorten puolesta, jotka osallistuvat tähän musiikkinäytelmään toivon, ettei näin taas kerran kävisi.
Pojat alkaa vaisusti. En innostu. Musiikki rupeaa ottamaan valtoihinsa vaivihkaa. Nämä nuoret osaavat soittaa ja laulaa.
Pellit rävähtävät auki kun Suklaatanssi alkaa. Olipa hyvin laulettu ja tanssittu. Siinä oli ilmettä ja ajatusta. Yleisö räjähtää väliaplodeihin. Ja sitten se on menoa musiikin, laulun ja tanssin myötä.
Lukemattomien esiintyjien monitaitoisuus, vilpittömyys ja aitous vangitsevat minut kerta kaikkiaan.
En voi muuta kuin hämmästellä Saku Mattilan, Antti Ojalan, Sinimaria Tomperin, Anniina Kangasniemen ja kaikkien lavalla olevien taitoja. On sanoitettu, sävelletty ja sitten vielä soitetaan, lauletaan, tanssitaan ja näytellään.
Raksilan viisikko Immu, Eero Ojala, Pate, Kristian Hedberg, Matti, Joonas Kokkoniemi, Jake, Lauri Rantala ja Urkki, Miina Huotari esiintyvät luontevasti ja laulavat kiitettävästi. Heistä eivät jää jälkeen hetkeäkään Tuiran veijarit Topi, Teemu Huotari, Kaaleppi, Janne Laurila, Veikko, Aili-Tuulia Korteniemi, Juhani Sinimaria Tomperi ja Väinö, Anniina Kangasniemi.
Näin on, kun olet hyvä yhdellä alalla, olet sitä toisellakin. Madetojan musiikkilukion ja Pohjankartanon koulun 9. musiikkiluokan opettajat ovat saaneet oppilaistaan luovuuden virtaamaan.
Pidin Teija Kettusen dramatisoinnista. Se on notkea ja selkeä. Kaikki oleellinen on läsnä. Musiikkinäytelmänä dramatisointi toimii. Tätä syvemmälle ihmisten luonteen kuvaamiseen ei tarvitse mennä, musiikki ja laulut hoitavat sen omalta osaltaan.
Hyvää dramatisoinnissa oli myös pidättäytyminen Rintalan romaanin loppuun. Se päättyy Jaken itsemurhaan. En ole koskaan pitänyt Mikko Niskasen melodramaattisesta lopusta, jossa Jake juoksee itkien ja naamaansa väännellen etääntyvän junan perässä. Se vesittää mielestäni todellisuuteen ja mielikuvitukseen perustuvan Pojat-kirjan lopun.
Ohjaajana Teija Kettunen on tehnyt suururakan. Jo pelkästään näin monipäisen joukon hallitseminen lavalla vaatii voimia ja taitoa. Tässä hän onnistuu.
Kettusen yleisohjaus ei kuitenkaan toimi. Hän ei saa tekstiä etenemään suunnittelemassaan niukassa ja näyttämöllistämiseen lukemattomia mahdollisuuksia antavassa lavastuksessa. Liikkeen jatkuvuus katkeaa, kohtauksesta toiseen siirtymiset viipyilevät ohjaajan ratkaisujen jäljiltä.
Monet kohtaukset suorastaan ärsyttivät yksityiskohtien huolimattomuudella ja ohjausajattelun keskeneräisyydellä. Tästä esimerkkinä villapaidan varastaminen.
Jos narulla on kaksi villapaitaa niin pojat olisivat vallinneissa olosuhteissa varastaneet molemmat eivätkä vain yhtä! Ja mitä saksalaisiin sotilaisiin muuten tulee, he eivät olleet pitkätukkaisia kuten nyt.
Eniten harmitti ohjaajan kuvallisessa näyttämöajattelussa saksalaisten tulon ja etenkin upseerin läpi näytelmän hehkuva kansallissosialistinen näyttämöilme. Tavanomaista kuvittamista, josta on saanut kyllikseen kun saksalaista sotilasta kuvataan. Tokko se enää on tarpeen vuonna 2005 ja edes paikallaan, kun puhutaan vieläkin aroista asioista kuudenkymmenen vuoden jälkeen Oulussa ja Pohjois-Suomessa.
Vaan mitä näistä, nuoret säteilivät lavalla kuin timantit ja jos he seuraavaksi kevääksi tekevät uuden jutun, olen epäröimättä Oulussa ja ensimmäisenä lippuluukulla.
