Heikki Hannus on perisuomalainen maanviljelijäkodin poika Tyrnävältä. Vaimonsa Pirkko opiskeli laskentatoimen merkonomiksi ja työskenteli koulutustaan vastaavissa töissä, kunnes perheen majoitus- ja ravintolapalveluyritys vei mennessään.
Kaikki alkoi 90-luvulla, kun Tyrnävällä ei ollut tarjota ainuttakaan vuodepaikkaa matkustavaisille. Heikki oli tuonut matkoiltaan vähän harvinaisemman tuliaisen, villisikaperheen jostakin maatalousnäyttelystä. Isännän ravustusmökkiä Tyrnäväjoen rannassa oli juuri laajennettu pirtin verran. Sinne saapuivat ensimmäiset vierailijat 1996 ja kuinka ollakaan, villisikapäivällistä halusivat.
"Mökissä oli neliön kokoinen keittiö ja meitä oli parhaillaan viisikin tyttöä pitoja järjestämässä, vaan oli meillä hauskaa", nauraa Pirkko alkuaikoja muistellessaan.
Maine kiiri ja kohta rakennettiin toinen mökki, isompi ja ajanmukaisempi.
"Siihen rakensin emännille viisi kertaa isomman keittiön, passasi siinä juhlia järjestää", myhäilee Heikki pilke silmäkulmassa.
Aina aikaa ihmisille
Viisi neliötä riitti aikansa, mutta kun tieto mainiosta villisikapäivällisestä, savusaunasta joenrantatörmällä ja leppoisasta isäntäväestä houkutteli yhä lisää vieraita rentoutumaan Tyrnävän kauneimpiin maisemiin, tuli tilanpuute jälleen eteen.
"Uuden päärakennuksen keittiön suunnittelun jätin jo suosiolla Pirkolle. Siitä tulikin kymmenen kertaa suurempi ja varustettu kaikilla mausteilla. Ja jokainen neliö on taaskin tarpeen", kertoo Heikki.
Viisi vuotta majoittamista, ruokkimista, saunanlämmittämistä ja ihmisten viihdyttämistä on ollut yhtä rumbaa. Ihan muutama viikko vuodesta on ollut hiljaista. On ehtinyt vähän levätä, siivota ja korjailla paikkoja sekä rakentaa uutta.
Pirkon ja Heikin jaksamista täytyy ihmetellä. Miten voi jaksaa ympäripyöreitä päiviä, viikkoja ja aina yhtä hyväntuulisena.
"Kyllä me Heikin kanssa joskus otatellaan, ei sitä muuten jaksaisi, jos ei paineita purkaa saisi ja kelle sitä muulle, kun omalle ukolle", nauraa Pirkko.
Hän kertoo, että jaksamisen salaisuus on myös siinä, että he saavat työssään palvella muita ihmisiä.
"Suurin palkkio tulee silloin, kun viikonlopun viettoon on tullut ihminen, joka on silmin nähden väsynyt. Kun hän lähtee arkiseen aherrukseensa levänneenä ja uutta voimaa saaneena, silloin me tiedämme onnistuneemme", sanovat Hannukset.
"Tässä työssä kuulee ja näkee monenlaisia ihmiskohtaloita. Monesti ihmiset ovat tänne tullessaan kiireisiä, kireitä ja väsyneitä, joskus ns. vaativia asiakkaita. Luulen, että juuri se, että meillä ei ole kiire, on aikaa istua ja rupatella, juoda kuppi kahvia ihan kaikessa rauhassa, se helpottaa tulijankin stressiä", pohtii Pirkko.
Wanhan ajan pidot
Keittiöstä kantautuu Pirkon heleä ääni ja tyttöjen iloinen puheensorina. Kattilat kalisevat ja houkuttelevat tuoksut kertovat illan aterian olevan valmistumassa. Pirkko on kypsentänyt lihanleikkaajan kuutioiman villisian uunissa, valmistanut herkullisen kastikkeen, ohjeistanut tytöt lanttu- ja porkkanalaatikoiden sekä muiden ruokalajien suhteen ja istahtaa hetkeksi kahvikupposen ääreen.
"Pidän ruoanlaitosta ja siitä, että voin palvella muita ihmisiä", kertoo hän ja vakuuttaa, että hankalia asiakkaita ei olekaan.
Pirkolla on ilmiselvästi kyky pitää keittiön puolella homma hanskassa, aputytöt tietävät mitä pitää tehdä.
"Meillä on kymmenkunta tyttöä, jotka tulevat keikkatyöhön aina tarvittaessa tienaamaan opiskelurahoja", kertoo Pirkko.
Keittiön puolella ja tarjoilemassa pyrähtelevät tytöt kehuvat kilpaa isäntäväkeään ja näitten huumorintajua.
Keittiössä vallitsee oikein kunnon wanhan ajan pitojen tunnelma.
Villisika voissa paistettuna, suolalla ja sipulilla maustettuna yhdessä Pirkon pöytään loihtimien laatikoiden, kasvisgratiinien ja muiden herkkujen kanssa on Hannuksen Piilopirtin bravuurinumero. Ja Heikin ehdoton suosikki.
Villisika on herkullista
mutta on niistä sioista harmiakin. Kerran keväällä kun Heikillä oli jalka poikki ja pellot niin lillinkinä, että jalka upposi sinne polvea myöten, soitti villisikalan elämää silmällä pitänyt Heikin äiti, että nyt ne on menossa koko lauma karkuteille.
"Minä soitin kaverille, että nyt pyssy mukaan ja asemiin metsäautotielle, meiltä on karannut 30 villisikaa ja painavat metsää kohti."
"Passipaikalta sitten seurasimme, että juuri kun varmistinta pyssystä löysäsimme, koko lauma kaarratti yhtenä joukkona takaisin kotia kohti. Sinne ne menivät, omasta portista sisään joka sorkka", muistelee Heikki.
Toisen kerran olivat pienet porsaat päässeet yöksi omille teilleen. Eivät ne kauas olleet menneet, omassa pihapiirissä pysyttelivät, mutta tonkivat koko maatilan pihan nurin, niin että hyvä vanha nurmikko meni yhdessä yössä uusiksi.
Heikki kertoo, että villisiat ovat muutenkin persoonallisia otuksia. Karjut ovat isoja ja voimakkaita, suuttuessaan hirmuisia. Kerran hän oli ostanut uuden pesueen josta emakko meni heti lihoiksi, porsaat suosiolla kuljetusautoon, mutta karju tuotti ongelmia. Sitä yritettiin nukuttaa silakoihin piilotetulla unilääkkeellä ja houkutella vaikka millä keinoin uuden lauman luo kuljetettavaksi.
"Minä koitin sanoa sille, että tule nyt, siellä oottaa monta uutta neitoa joitten kans pääset uusia possuja tekemään, mutta se eikun ärisi suupielet vaahossa", muistelee isäntä.
Villisikaa houkuteltiin yli viisi tuntia tavalla ja toisella, kokeiltiin jos mitä konstia ja Heikki tiesi, että jos se suuttuu, niin silloin on hyvät neuvot kalliit. Lihoiksi piti karju lopulta laittaa.
"Se oli varmaan jonkun sortin lahkolainen kun valitsi ennemmin kuoleman kuin uudet emakot."
Oman tiensä kulkija
Maaseudulla ei aina ole helppo olla yrittäjä ja oman tiensä kulkija. On Heikki toki antanut puheille aihettakin. Kulkenut huopahattu päässä, flanellipaita yllä, aamutossut jaloissa tai suorastaan paljain jaloin kotona ja kylällä, jopa kaupungilla niin, että Etelä-Suomea myöten tiedetään puhua ihan ihmeellisestä tyrnäväläisestä isännästä. Heikki kertoo sanoneensa pahimmille puhujille, että puhukaa vain, mutta puhukaa tosiasioita, kyllä niissäkin riittää. Eivätkä kaikki aina tarkoita pahaa. Elämä vain on sellaista.
Vaikka Hannukset tykkäävät työstään, niin jatkuva juhlien järjestäminen toisille vie veronsa. Kun Heikki sitten lauantai-iltana saunan jälkeen istahtaa penkille, ottaa oluen ja panee tupakiksi, alkaa oma aika. Tarpeellisen levon jälkeen maanantai-na onkin jo intoa palata työmaalle.
"Tässä on mennyt viisi vuotta sellaisessa hurakassa, että ei siinä ole paljon muusta elämästä tiennytkään, mutta hyvää elämää tämä on ollut", tuumaa Pirkko.
"Kun seison pimeänä talvi-iltana lumisella pihamaalla, kuu loistaa, roihut palavat iloisesti valaisten polkua savusaunalle ja jokaisesta mökistä kantautuu iloinen hälinä, silloin minä olen onnellinen", kiteyttää Heikki talvisia tuntojaan.