Kenenpä lähipiiriin ei kuuluisi sitä jamppaa, joka remppaintouttaan rupesi kotonaan suorittamaan heinäladosta kartanoksi -tason remonttia.
Remonttiaikaa ei milloinkaan lasketa päivissä. Mitättöminkin sisustusmuutos imee vähintään viikkoja ihmispolon elinaikaa.
Tavallista on, että poistetun tapetin alta paljastuukin aukko avaruuteen.
Betoniseiniltä irrotettujen listojen jäljiltä saa muurata tiiliseinät uusiksi.
Kuukausien tai vuosien armottoman ahkeran pakertamisen jälkeen kaikki on lähes valmista.
Mutta sitten.
Listat.
Perusjampan remppainto kaikkoaa tyystin listojen kohdalla.
Ne saa paikoilleen vasta sitten, kun kymmenen vuoden päästä laittaa torpan myyntiin.
Tarkalleen ottaen puoli tuntia ennen kuin ensimmäiset ostajaehdokkaat saapuvat näyttöön.
Syrjästä seuratessa tulee salaisesti, hiljaa omassa mielessään paheksuttua holtitonta menoa.
”Eikös sitä olisi samalla laittanut loppuun asti” ja ”itsehän olisin jo”.
Kaukainen, ei-omakohtainen viisaus on viisauden syvin laji.
Kun ensimmäinen remontti sattuu omalle kohdalle, syntyy omakohtainen kokemus listojen laittamisen perimmäisestä olemuksesta.
Nimittäin vakaista aikeista huolimatta maaginen voima ajaa viimeistelytöistä sivuraiteille.
Tahtomattaankin huomaa välttelevänsä kaikkea loppusilaukseen liittyvää.
Yhtäkkiä elämässä onkin kaikkea muuta kuin iänikuista nurkan nyhjäämistä, hiomapaperin renkutusta ja remppapölyn hengittämistä.
Sitä lähtee mieluummin vaikka Pilpasuolle hiihtämään.
Kahteenkymmeneen vuoteen ei ole suksia tarvittu, mutta juuri nyt voisikin lähteä.
Mitä kauemmin tekemätöntä työtä välttelee, sitä paremmalta keskeneräinen asia alkaa omaan silmään näyttää.
Se nyt jäi kesken, mutta kivahan se oikeastaan on.
Persoonallinen, elämänmakuinen.
Viimeistelyä vaille valmis, eli aivan kesken eli just hyvä.