Jos olisi tammikuun ensimmäinen päivä aloittanut armottoman jumppaamisen, olisi nyt ihailtavassa rantakunnossa.
Jos olisi aina säästänyt säntillisesti rahaa, eikä törsännyt turhuuksiin, olisi nyt varakas.
Jos olisi menneisyydessä tehnyt tympeät jutut, nauttisi menestyksestä nyt.
Ymmärrys rakentuu hiljakseen. Jonakin päivänä – hieman hämmästyneenä – ymmärtää peruuttamattomasti, ettei itsestä tullutkaan balettitanssijaa. Mikä sinänsä on täysin odotettava lopputulema, jos ei eläessään ole osoittanut kiinnostusta baletin suuntaan.
Tavallaan ei siis ole ihme, kun vääjäämätön muuttuu ilmeiseksi. Silti harmittaa, kun alkaa näyttää, että mahdollisuuksia alkaa rajautua vaihtoehdoista pois yksi kerrallaan. Ei tullutkaan mäkihyppääjää tai huippupianistia.
Sitä haluaisi pitää kaikki mahdollisuudet avoinna ilman, että varsinaisesti joutuisi kurottamaan niitä kohti.
Lapset ovat tulevaisuusvisioissaan kahdehdittavia. Lapset voivat estoitta ja häpeilemättä maalailla kuvia menestyksekkäästä tulevasta. Tämäkin päivä on lapselle hyvä, mutta huominen tuo jotakin uutta ja yllättävää, josta ei tänään vielä tiedä.
Lapsilla ei ole rajoitteita tai ajatusta suunnitelmien huonommuudesta ja paremmuudesta. Rekkakuski on ammatiksi yhtä hyvä vaihtoehto kuin aivokirurgi. Menestyskirjailijan tai Youtube-vloggaajan ura ovat realistisuudessaan täysin samalla janalla kuin lastenhoitajan tai puutarhurin ammatti.
Lannistuksen vuoro tulee myöhemmin, sujuvasti elämän realiteeteista.
Lapsuuden ihanan raikas ja kutkuttava usko siihen, miten mikä tahansa on mahdollista, rapisee päivä päivältä aikaa myöten.
Todellisuuden ja haavekuvien välissä on vain yksi jos.
Onneksi aina voi kuitenkin muistella, kuinka hyväksi hiihtäjäksi olisi tullut, jos vain olisi aikanaan hiihtänyt.