Kalevan Sunnuntai-liite kertoi Aarno Lamminpartaasta 25.7.2010:
Siinä hän nyt sitten on – mies, jonka tekemisiä on jaksettu puida yli kolmekymmentä vuotta.
Tällä hetkellä häntä kiinnostaa lähinnä se, mitä ihmettä hän tekee, jos vaimo hankkii asuntoon vielä yhdenkin taulun tai posliinilautasen.
Mutta koska hän nousi vuonna 1978 tekemästään konekaappauksesta kirjoitetun kirjan myötä taas kerran otsikoihin, hän ajatteli, että mitä jos kertoisi tarinansa vielä kerran.
Ei tosin enää sitä, jonka kaikki jo tuntevat.
Kun Aarno Lamminparras lähti vankeustuomionsa istuttuaan Ruotsiin, hänellä oli omien sanojensa mukaan korva tyynynä ja henkseli peittona.
Kotona ei ollut mitään eikä ketään, joten hän paiski töitä viikonloppuisin ja lomillaankin.
Nyt Lamminparras on eläkeläinen, jota elämä ei ole päästänyt helpolla. Hän joutui työpaturmaan, sitten vaimo sairastui Parkinsonin tautiin ja sen jälkeen tulivat omat sairaudet.
Surkuttelu ei kuitenkaan ole kuulunut Lamminpartaan tapoihin.
Menneisyydenkin kanssa hän on tehnyt tilinsä selviksi. Jos jokin valvottaa häntä öisin, se on kramppaava jalka eivätkä kolmen vuosikymmenen takaiset muistot.
Kaappauksen jälkeen
Lentokentän parkkipaikalla seisoo mies kädet puuskassa. Ei vihaisessa puuskassa vaan sellaisessa, josta näkee, että jonkin aikaa on jouduttu odottelemaan. Lentokone on myöhässä, mies ajoissa – sotilaallisen jämptisti, niin kuin hänen tapoihinsa kuuluu.
Mies kättelee ja heilauttaa laukut takaluukkuun, joka on valmiiksi auki.
”Joko siellä on kohu laantunut?”, mies kysyy, ja hetken on mietittävä, onko hän vakavissaan. Sitten hän nauraa.
Aarno Lamminparras on rikkonut jään.
Auto kaartaa kerrostaloyhtiön pihaan. Tietysti Ruotsissa näyttää juuri tältä: sininen taivaankansi, helottava aurinko ja kukkivat parvekkeet. Lamminparras on asunut tässä Keski-Ruotsissa sijaitsevassa kaupungissa 80-luvulta asti ja samassa taloyhtiössä vuodesta 1987.
Ovessa ei lue Lamminparras vaan jotain muuta. Vaimo, joka ottaa vieraat vastaan leveästi hymyillen, ei hänkään ole oikealta nimeltään Jenny. Mutta koska lienee oikeus ja kohtuus, ettei kukaan rupea soittelemaan Lamminpartaille vuosikymmenien takaisista asioista, antaa nimien olla.
Keskitytään asioihin. Yhden niistä voi arvata heti ovesta sisään astuessa: vaimo rakastaa tauluja ja posliiniesineitä. Ne kiertävät kaikkia seiniä ja reunustavat hyllyjä. ”Titta nu näitä tauluja! Olen sanonut vaimolle, että jos näitä tulee yksikin lisää, minä naulaan sen perkele kattoon.”
Vaimoa naurattaa. Hän ei puhu suomea – paitsi että osaa jostain kumman syystä kaikki suomalaiset kirosanat – mutta pystyy monesti äänenpainoista päättelemään, mitä hänen miehensä suomeksi sanoo.
Puhe pulppuaa Lamminpartaan suusta katkeamattomana virtana. Se johtuu siitä, että hän ei ole päässyt puhumaan suomea miesmuistiin. Pohjoisen murre on tallella. Aina välillä jokin harvemmin käytetty sana katoaa mielestä, ja kun hän pysähtyy hetkeksi kaivelemaan sitä esiin, puhe lipsahtaa helposti ruotsiksi.
”Ennen jouduin miettimään, mitä mikäkin on ruotsiksi. Nykyään mietin, mitä mikäkin on suomeksi.”
Aarno Lamminparras muistaa ne pyörteet ja aallot, jotka Ruotsiin vievä laiva jätti jälkeensä veteen. Hän seisoi kannella katselemassa niitä ja tunsi suunnatonta haikeutta. Lippu oli ostettu yhteen suuntaan.
Oikeastaan Lamminparras teki päätöksen Ruotsiin lähtemisestä jo keväällä 1982, pari viikkoa ennen vankilasta vapautumistaan. Hän kirjoitti entiselle anopilleen Ouluun ja kertoi, että haluaisi tulla tervehtimään.
”Hän vastasi, että älä tule tänne Aarno; täällä on liian monta, jotka pelkäävät sinua.”
Lamminparras päätti kuitenkin yrittää vielä kotimaassa. Hän teki jonkin aikaa hiekkapuhallustöitä Vantaalla ja siirtyi sitten Saloon, jossa tarkoituksena oli ruveta vetämään saman alan liiketoimintaa. Suunnitelmat menivät mönkään, ja silloin vahvistui ajatus siitä, ettei hän enää pärjäisi tässä maassa. Suomessa hän oli lisäksi aina entinen konekaappari. Riippumatta siitä, mitä hän teki tai minne meni.
Tuttavapariskunta, jolla oli huvila Solnassa Ruotsissa, pyysi Lamminparrasta luokseen. Hän päätti lähteä.
Solnassa Lamminparras rakensi ensi töikseen pariskunnalle saunan. Kun paikkakunnalla levisi tieto osaavasta miehestä, hän sai rakentaa niitä muutamalle muullekin. ”Se oli sauna ja viikko, precis tunnilleen, ja viisituhatta markkaa minä siitä otin.”
Elämässä tyhjän päällä
Seuraavana vuonna oli palattava Suomeen istumaan vielä 103 päivän vankeusrangaistus, johon hänet oli tuomittu entisen vientiyhtiönsä konkurssiin liittyvistä sotkuista. Sen jälkeen Lamminparras lähti Ruotsiin lopullisesti.
Jälleen kerran hän oli elämässään tyhjän päällä, ”korva tyynynä ja henkseli peittona”, niin kuin hän itse sanoo. Hän rupesi tekemään niitä töitä, joita sai – ja työtä hän ei ollut koskaan pelännyt. Hän ei työskennellyt kellon määräämässä tahdissa vaan teki niin pitkiä työpäiviä, että tienasi päivässä sen verran rahaa kuin oli aikonut tienata.
Sama periaate piti niin siivoustöissä kuin seuraavassa toimenkuvassa Philipsin tehtaallakin. Työkavereilla lienee riittänyt aihetta kuiskia keskenään hullusta suomalaisesta. Mies työskenteli myös lauantait ja kaksi viikkoa kesälomasta – siinä vaiheessa tultiin esimiesportaasta sanomaan, että nyt olisi syytä lähteä välillä kotiinkin.
Lamminpartaalla oli töiden paiskimiselle yksinkertainen syy: kotona ei ollut mitään. Aluksi ei edes huonekaluja. ”Kapakka ei kiinnostanut, ja kotona minulla olisi ollut kaksi vaihtoehtoa, istua joko lattialla tai tiskipöydällä. Minkä takia olisin ollut siellä, kun oli mahdollisuus tehdä töitäkin?”
Lamminparras ei kuitenkaan halunnut työskennellä liukuhihnan ääressä loppuelämäänsä, minkä vuoksi hän päätti suorittaa bussinkuljettajan kortin. Koska siihen vaadittiin kielitutkinto, hän opiskeli kielen. Puistonpenkillä itse itseään opettaen.
Lamminparras sai kortin ja rupesi ajamaan linja-autoa ja invabussia. Se oli työ, jossa hän viihtyi mainiosti. Samoihin aikoihin elämä rupesi väläyttelemään valoisampaa puoltaan muutenkin.
Tuleva aviopari tapasi työn merkeissä: Jenny työskenteli terapeuttina päiväkeskuksessa ja oli lähdössä hoidettavansa kanssa kahville invabussilla. Sitä bussia sattui ajamaan Aarno.
Siitä se lähti, pikkuhiljaa. Vuonna 1989, kahden vuoden seurustelun jälkeen, pariskunta päätti lyödä hynttyyt yhteen. Häät eivät olleet ainakaan pröystäilevät: Pariskunta matkusti laivalla Helsinkiin ja oli hotellissa yötä. Aamulla morsian lähti kampaajalle ja sulhanen juoksi hakemaan puketin kukkakaupasta. Todistajina olivat kirkon vahtimestari ja hänen vaimonsa.
Lamminparras kertoi vankilataustastaan tulevalle vaimolleen heti alussa. Tarkemman tarinan tämä sai kuulla myöhemmin.
”Minä sanoin, että kerron sinulle jotain, ja saat kauhistua tai potkia minut pellolle, se on sinusta kiinni. Hän sanoi, että olet käynyt kovan koulun läpi ja sovittanut kaiken.”
Vaimo kertoo luonnollisesti säikähtäneensä, mutta loppujen lopuksi se ei muuttanut mitään. ”Pidin hänestä joka tapauksessa yhtä paljon kuin silloin, kun en vielä tiennyt asiasta.”
"Nyt loppuu akkojen määräily"
Myötä- ja vastamäessä. Lamminpartaiden kohdalla varsinkin niitä toisia on riittänyt.
Eräänä vuoden 1989 sunnuntaina Aarno Lamminparras oli kuljettamassa pyörätuolissa istuvaa asiakasta. Hän oli vetämässä asiakasta ulos autosta, kun lava yhtäkkiä kippasi ja Lamminparras lensi maahan pyörätuoli perässään. Hän jysähti selälleen mukulakivikatuun ja sai 150 kiloa rintansa päälle. Hän heräsi sairaalassa.
Selkä meni ja sen myötä myös työ. Lamminparras joutui sairaseläkkeelle.
Sitten vaimo sairastui Parkinsonin tautiin ja Lamminpartaasta tuli omaishoitaja. Hän itse sai sydänkohtauksen, sitten hän sairastui sokeritautiin. Sitten leikattiin olkapää, sitten kylki, sitten silmät.
Jatkuvasti päivittyvä sairaskertomus ei kuitenkaan pysäyttänyt. Viidentoista vuoden ajan Lamminparras toimi uskottuna miehenä vanhuksille, jotka eivät enää kyenneet huolehtimaan omista asioistaan. Lopulta se kävi liian raskaaksi. Hän väsyi hautajaisiin, joita saattoi olla kuukauden sisällä useat, ja sukulaisiin, jotka kiinnostuivat vainajasta ensimmäisen kerran perinnönjaon yhteydessä.
Lamminparras istuu parveketuolissaan. Hän on hakenut hyllystä valokuva-albumin, jossa on kuvattuna ruotsalaisen yhteiskunnan nurja puoli.
Vuonna 2001, täyttäessään 60 vuotta, Lamminparras palasi vielä kerran työelämään. Hänen ikäisilleen sairaseläkeläisille tarjottiin mahdollisuutta kokeilla eläkettään menettämättä, pystyisivätkö he vielä tekemään töitä. Lamminparras mietti, mitä osasi tehdä, ja totesi, että ainakin siivota. Hän pani pystyyn siivousyrityksen.
Kuvat ovat siltä ajalta, 2000-luvulta, hyvinvointivaltio Ruotsista. Ne ovat kuvia vanhusten asunnoista ennen ja jälkeen siivouksen. Ennen-kuvissa on roskakasojen keskelle raivattuja nukkumapaikkoja, homehtuneiden elintarvikkeiden täyttämiä keittiöitä ja ulosteen peittämiä vessoja. Niitä Lamminparras kuurasi puhtaaksi viimeisinä työvuosinaan.
Asunnot eivät olleet hylätyiksi luultuja mökinröttelöitä keskellä metsää. Ne olivat tavallisia asuntoja halutuilla alueilla. Sellaisilla, joiden pinta kiiltää kirkkaana ulospäin.
”Paskaa löytyy joka paikasta, kun rupeaa kaivamaan”, sanoo Lamminparras. Hän ei ole arkaillut sitä tehdä.
Puhelimessa piippaa hälytys ties monettako kertaa päivän aikana. ”Älska, muista ottaa lääkkeesi.” Sen sanoo vuoroin mies, vuoroin vaimo.
Tällaista on elämä nyt, lääkkeenottoaikoja ja kotona oloa. Mutta se koti on Lamminpartaan mukaan ensimmäinen, jossa hän on kunnolla kotonaan. Ensimmäinen, jossa hän voi seisoa keskellä olohuonetta ja todeta, että piru vie, minähän olen oikeastaan aika tyytyväinen elämääni.
”Parvekkeen markiisin pystyy laskemaan alas asti. Kun syyssateet alkavat, täällä on mukava nyyssätä emännän kanssa, kun on pikkulämmintä ja viinipullo ja lämpökynttilät palamassa. Radio on päällä, ja se soittaa suomalaista musiikkia. Ihmisiä keljuttaa, kun eivät näe, mitä me täällä teemme. Pitää osata ottaa nautinto siitä vähästä, mitä on.”
Lamminparras on hetken hiljaa. Sitten hän nojautuu tuolissaan eteenpäin.
”Älä vaan kysy, että miksi sen teit.”
En kysykään. Hän vastaa silti.
”Se oli pienten vastoinkäymisten summa. Niitä oli kerääntynyt päällekkäin ja päällekkäin. Jos on iso taulakasa, ei siihen tarvitse kuin pikkuisen kipinää, niin se leimahtaa. Kapteeni sanoi, että istu Aarno paikallasi, mutta lentoemäntä vain käski ja käski lähteä ohjaamosta. Silloin minä räjähdin ja ajattelin, että nyt loppuu kerta kaikkiaan akkojen määräily. Se oli se viimeinen pisara. Siitä se alkoi, ja sen tiedätte, miten se jatkui.”
Ja kun se tarina nyt on kerrottu tänne asti, Lamminpartaan mieli on puhdistunut. Jos hän jotakin toivoo, niin sitä, että tämä olisi loppu tarinalle kaapparista. Muidenkin mielessä kuin hänen omassaan.
Hänen tarinallaan on jo pitkään ollut toinen otsikko.