Puheet vesivoiman tuotannon lisäämisestä ovat nostaneet pohjoisen jokivarsilla mieleen ikäviä muistoja. Sotien jälkeen energiapulan nimissä poljettiin niin ihmisten kuin luonnonkin oikeuksia surutta. Koskirakennus Oy - jonka omistajiin kuului muun muassa silloinen pääministeri Urho Kekkonen - lähetti miehiä isojen setelisalkkujen kanssa ostelemassa osuuksia virtavesistä. Pian ne myytiin voimayhtiöille kelpo voitolla.
Jälkeenpäin on käynyt ilmi, etteivät jokivarsien asukkaat usein edes tienneet, mitä myivät. Vasta kun joki padottiin, vesi peitti rantapellot ja lohen tulo tyssäsi, herättiin karuun sähköaikaan. Ei tullut edullisen energian viereen edes niitä lupailtuja tehtaita. Sähkö johdettiin maalikyliin ja paikallisille jäivät haitat.
Suomen vesivoimapotentiaalista valtaosa sijaitsee joko uudelta vesivoimarakentamiselta suojelluissa vesistöissä tai rajajoissa. Edullisimmat ja rakentamisen sallivat kohteet on valjastettu jo ajat sitten. Lähinnä kyseeseen tulisivat nykyisten laitosten tehonnostot. Kioton ilmastosopimuksen tavoitteisiin pääsemistä vesivoiman rakentamisella ei ratkaista.
Kauppa- ja teollisuusministeriö on kiinnittänyt huomiota siihen, ettei monia vesivoimalle valjastettuja vesistöjä säännöstellä täysimääräisesti lupaehtojen sallimissa rajoissa. Toivottavasti ei jatkossakaan, sillä jälki olisi esimerkiksi Oulujärven matalilla rannoilla karmeaa. Liejukoita ja umpeen kasvavia rantoja ei kaivata takaisin.
Hiilidioksidipäästöjen vähennysmahdollisuuksia jo pienessä paniikissa hakevassa ministeriössä ollaan nyreissään siitäkin, että vesivoimaloiden kiinteistöveroa korotettiin. Ymmärrystä ei löydy sille, että näin voimalakunnat vuosikymmenten taistelun jälkeen lopulta saivat edes jonkinlaisen korvauksen raskaan vesirakentamisen ja säännöstelyn haitoista.
Vesivoimaa ei voida enää rakentaa sanellen ja isomman oikeudella, siihen on sanottavansa jo EU:llakin. Unionin vesipolitiikan suojelutavoitteet ovat kovat. Oman vesilakimmekin mukaan kaikki vahingot on ensisijaisesti estettävä ja toissijaisesti korvattava rahalla.
Mutta lakejahan muutellaan, jos sopiva syy löytyy. Nyt on vaadittu, että vesilakiin sorvattaisiin jopa Vuotoksen menevä aukko. Korkeimman hallinto-oikeuden tekemä Vuotos-päätös unohdettaisiin ja asia otettaisiin esille uudestaan. Kansalainen oppii hiljalleen, ettei lopullisia päätöksiä olekaan.
Vielä vapaana kuohuvat kosket ovat nekin tuoneet omistajilleen koskiensuojelulakia säädettäessä hyvän tilin, tietysti veronmaksajien taskuista. Valtion varoista on nimittäin maksettu koskien nimellistehon mukaisena korvauksena voimayhtiöille, yhteisöille ja yksityisille 78 miljoonaa euroa. Ihan komeat lunnaat siitä hyvästä, että vesi virtaa vapaana jatkossakin. Ehkä.