Viime vuosisadan alkupuoliskolla Yhdysvaltain suuren laman aikaan kulkurit käyttivät omaa merkkikieltään ilmoittaakseen toisilleen, mistä talosta voi saada ruokaa ja yösijan. Merkit olivat yksinkertaisia symboleja, joita saattoi raapustaa portinpieleen tai aitaan, ja joita muut kulkurit osasivat tulkita. Sama perinne on sittemmin siirtynyt verkkomaailmaan.
Nykypäivän WLAN-kulkurit pakkautuvat autoonsa ja lähtevät ajelemaan ympäri kaupunkia etsimään yhteyksiä. Kun joku löytää käyttökelpoisen WLAN-yhteyden, hän voi merkitä sen sijainnin muille piirtämällä liidulla jalkakäytävään tai seinään symbolin, joka kertoo yhteyden laadun. Ne, jotka osaavat tulkita merkkejä, voivat paikalle sattuessaan käyttää hyväkseen edellisen vinkkiä. Tämä tapa, "warchalking", on herättänyt runsaasti keskustelua ja idea on saanut kannattajia sekä vastustajia.
Kaapeliverkkoon kytkeytyminen vaatii fyysisen yhteyden, mutta langattomaan verkkoon pääsee kiinni huomaamattomammin. Niin sanottua 802.11-standardia noudattavat WLAN-antennit lähettävät signaaliaan muutamien kymmenien metrien säteelle, jolloin vieraileva käyttäjä voi päästä verkkoon yrityksen parkkipaikalta, kerrostalon rappukäytävästä tai keskustan liikekadulta.
Korvat hörölle
Jotta voisi ottaa yhteyden verkkoon, täytyy tietää mistä etsiä yhteyspistettä. Tarvitaan vain kannettava tietokone tai kämmenmikro, langaton verkkokortti, ja ohjelma, joka kuuntelee WLAN-signaaleja. Useimmat WLAN-yhteyspisteet lähettävät omaa SSID-tunnistettaan (Service Set Identifier), jonka voi vastaanottaa tarkoitusta varten suunnitellulla ohjelmalla. Esimerkiksi NetStumbler-nimisellä ohjelmalla (http://www.netstumbler.com/) voi kuunnella WLAN-signaalista paljon tarpeellista tietoa.
SSID toimii salasanana, jonka avulla yhteyden voi muodostaa. Jos verkkoa ei ole suojattu WEP-suojauksen (Wired Equivalent Policy) kaltaisilla menetelmillä, vierailija pääsee sisään muuttamalla paria asetusta verkkokortistaan. WEP-suojauskin on murrettavissa, mutta useimmat sisäänpyrkijät se käännyttää.
Kaikki WLAN-yhteyspisteet eivät ole avoimia, mutta hämmästyttävän useat ovat. Verkkojen ylläpitäjät eivät välttämättä vaivaudu vaihtamaan laitevalmistajien asetuksia, tai jopa oletussalasanoja. Tämän lisäksi valmiita ohjelmia sekä suojaamattomien yhteyksien etsimiseen ja perussalauksien purkamiseen on runsaasti tarjolla. Erityisesti yritykset joutuvat olemaan hyvin tarkkana, jotta satunnaiset ohikulkijat eivät pääsisi heidän sisäverkkoonsa.
"Luvattomilta käyttäjiltä voi suojautua asettamalla WLAN-salasanat oikein, käyttää mahdollisimman vahvaa salausta, sekä harkitsemalla jonkinlaisen palomuurin käyttöä, joka sallii pääsyn verkkoon vain tietyiltä koneilta", sanoo Oulussa laajakaistaisia internetpalveluita tarjoavan Netplazan järjestelmäpäällikkö Heikki Kortti. "Teknisesti WLAN-verkkojen luvaton käyttö on varsin helppoa", hän jatkaa.
Läheskään kaikki vieraat eivät pyri tekemään tuhoa, vaan monet ovat vain uteliaita. He yrittävät huviksensa päästä sisään, ja lukaisevat sähköpostinsa tai selaavat suosikkisivunsa verkosta. Jos verkkoyhteyden kerran saa ilmaiseksi, miksi sitä ei käyttäisi? Eiväthän kaikki maksa televisiolupaakaan.
"Mielestäni internetyhteyden käyttämistä luvatta ei voida juurikaan verrata television katseluun ilman lupaa, vaan vaikkapa toisen henkilön puhelinliittymän käyttämiseen tämän tietämättä, eli kyseessä on laiton teko. Lisäksi yritysten sisäiseen tietoverkkoon tunkeutuminen on laitonta, vaikka tarkoituksena ei olisikaan käyttää hyväksi yrityksen internetyhteyttä. Tällöin kyse on tietomurrosta, josta voidaan Suomen lain mukaan tuomita vankeuteen", Kortti selvittää.
Kaverille kanssa
On kuitenkin ihmisiä, jotka haluavat jakaa oman verkkonsa vaikkapa kavereilleen opiskelija-asuntolassa, tai naapureilleen kerrostalossa.
"Oman nettiyhteytensä tietoisessa jakamisessa muille ei ole sinänsä mitään laitonta, mutta monien internet-palveluntarjoajien sopimusehdot kieltävät yhteyden luovuttamisen kolmannen osapuolen käyttöön", huomauttaa Kortti. Operaattorin kaistan kuormitus on huomattavasti kevyempää yhdellä yksittäisellä koneella kuin kaikilla naapuruston koneilla. On myös selvää, että palveluntarjoajan saaman korvauksen määrä muuttuu olennaisesti, kun sadan erillisen liittymän sijasta onkin yksi yhteys, jota sata asiakasta käyttää.
Maailman suurkaupunkeihin on muodostunut yhteisöjä, jotka antavat oman verkkoyhteytensä muiden käyttöön ilmaiseksi demokraattisemman internetin nimissä. Esimerkiksi NYCWireless on voittoa tuottamaton järjestö, joka ilmoittaa tehtäväkseen tarjota ilmaisia verkkoyhteyksiä New Yorkin kaupungin alueella. Järjestö pitää tietokantaa New Yorkin kaupungin yhteyspisteistä ja julkaisee ne verkkosivuillaan (http://www.nycwire-less.net/). Järjestö toimii vapaaehtoisvoimin, mutta on saanut tukea yrityksiltä ja kaupungilta. Toiminnan edut on helppo nähdä: vähävaraisillakin järjestöillä kuten asukasyhdistyksillä on samat edellytykset päästä verkkoon kuin muillakin.
Vapaan verkon kannattajat eivät halua, että verkkoa monopolisoivat suuryritykset viime kädessä kontrolloivat, kuka verkkoon pääsee, ja kuka ei. Englannissa toimintansa aloittanut CONSUME (http://www.consume.net/) kyseenalaistaa informaatioyhteiskunnan lupauksella rikastuvien operaattoreiden motiivit. Kysymykseksi nousee näissä piireissä se, kuuluuko tiedosta maksaa kuukausihintaa.
On spekuloitu siitä, että tällainen ruohonjuuritason toiminta on hyvin helppoa ja nopea toteuttaa. Kun 3G-ratkaisujen kehittäjät rakentavat mobiilia yhteiskuntaa, kansalaiset tekevät sitä omista lähtökohdistaan tavalla, joka ei vaadi suuritehoisten tukiasemien pystyttämistä ja valtavia taloudellisia sijoituksia. Käytännössä kuitenkin useimpien kodeissa ja yrityksissä käytettävien WLAN-antennien kantomatka on aika vaatimaton. Kovin suurilla harppauksilla ei kattavaa lähiverkkoa pystytä rakentamaan, etenkin kun ottaa huomioon betonin hyvin eristyskyvyn.
Luvaton käyttö on kuitenkin mahdollista kasvattamalla signaalin lähetys- ja vastaanottotehoa. Kotitekoisilla antenneilla pystyy kasvattamaan signaalin kantomatkaa muutamista kymmenistä metreistä useisiin kilometreihin asti. Oulun keskustan kattaminen kotikonsteilla onnistuisi muutaman ihmisen voimin. "Sipsipurkista voi tehdä antennin kuka tahansa, eikä siinä ole sinänsä mitään laitonta, mutta WLAN-radiotehon kasvattaminen tietyn rajan yli on säädösten vastaista", toteaa Kortti.
Julkista omaisuutta?
Viime kädessä pallo palautuu kuitenkin palveluntarjoajan päätyyn. Suuryritys Time/Warner uhkasi hiljattain New Yorkissa katkaista palvelunsa asiakkailtaan, jotka jakavat verkkoaan muille, maksamattomille asiakkaille. Mobile CommerceNet uutisoi hiljattain, että Nokia pitää "warchalkereiden" puuhia varkautena.
Konsulttiyritys KPMG on ryhtynyt jahtaamaan kutsumattomia vieraita asentamalla houkutuslintuja, WLAN-yhteyspisteitä, joiden ainoa tarkoitus on monitoroida yhteydenottoja. Näkökulma on selkeä: joku käyttää maksutta muiden resursseja.
NYCWireless:in ja CONSUME:n kaltaisella toiminnalla on merkitystä myös pelkän taloudellisen edun lisäksi. Verkon jakaminen on yritys pitää julkiset tilat julkisina, sen sijasta, että niitä säätelisivät monikansalliset yritykset.
Kortin mielestä internetin yhteisöllinen näkökulma on aina tärkeä ja kannatettava asia. "Ymmärrän yhteisöjen näkökulman, mutta käsitän myös, miksi palveluntarjoajilla on tarve rajoittaa yksittäisten liittymien käyttöoikeutta", Kortti pohtii.
"Jonkinlainen keskitien ratkaisu olisi suotavin vaihtoehto, jossa operaattorit tukisivat yhteisöllisyyttä hinnoittelemalla järkevästi jakamisen sallivat yhteydet. Samalla asiakkaat jakaisivat yhteyksiään mielekkäästi pystyttämällä kaikille avoimia WLAN-verkkoja kahviloihin, odotushuoneisiin, kirjastoihin, toreille tai muille yleisille paikoille. Helsingin Lasipalatsi on oiva esimerkki internetyhteyksien jakamisesta yleiseen käyttöön kaikkien hyväksi", Kortti sanoo.