Mennyt kesä oli poikkeuksellisen vilkas, mitä suomalais-venäläiseen korkean tason vierailuvaihtoon tulee. Pääministeri Matti Vanhanen kävi Moskovassa alkukesästä kollegansa Mihail Fradkovin luona. Ulkoministeri Erkki Tuomioja isännöi puolestaan virkaveljeään Sergei Lavrovia Helsingissä juhannuksen jälkeen.Lisäksi on ollut runsaasti yhteydenpitoa sektoriministereitten kesken. Huipputason vierailu toteutui elokuun alussa presidenttien Tarja Halosen ja Vladimir Putinin tavatessa Kultarannassa. Suomen ja Venäjän suhteet eivät ole aallonpohjassa, vaan varsin aktiivisessa ja dynaamisessa vaiheessa.
Vuosien mittaan on suomalais-venäläisten korkean tason vierailujen osalta muotoutunut työnjako valtiojohdon kesken. Pääministerit keskittyvät taloudelliseen kanssakäymiseen, kun taas ulkoministerit kansainvälisiin teemoihin. Valtionpäämiehille on puolestaan langennut melkoinen määrä niin kahdenvälisiä kuin kansainvälisiäkin kysymyksiä. Venäjän keskitetystä hallintojärjestelmästä johtuu, että asioiden käsittelyn vauhdittaminen ja ongelmien ratkaisu jäävät usein presidenttien harteille. Yhteistä kaikille näille kontakteille on, että kahdenvälisten kysymysten rinnalle ovat nyt tulleet myös EU:hun ja sen Venäjä-politiikkaan liittyvät välistä aratkin asiat.
Korkean tason vierailut kuuluivat jo presidenttien Urho Kekkosen sekä Mauno Koiviston aikana idänsuhteittemme käytäntöön. Ne ovatkin yksi niistä harvoista elementeistä, jotka on haluttu säilyttää myönteisenä perintönä politiikan muutoksista huolimatta. Tässä lähinaapuruus, kanssakäymisen massiivinen kasvu ja yhteistyön lisääntynyt merkitys kummallekin osapuolelle ovat olleet myötävaikuttamassa. Ennen Kultarantaa Halonen ja Putin olivat tavanneet Pietarissa viime joulukuussa. Seuraava tapaaminen on sovittu tapahtuvaksi 22.9.2005 niin ikään Pietarissa.
Nykyisin presidenttien keskustelut tapahtuvat toisissa poliittisissa puitteissa kuin kylmän sodan aikana. Aikaisemmin suhteisiimme liittyi aimo annos liturgiaa ja teeskentelyä, eivätkä kiusalliset kysymykset välttämättä edes nousseet asialistalle julkisuudesta puhumattakaan. Maailma oli pitkälti mustavalkoinen ja poliittisilla ongelmilla etusija. Tänään - toisin kuin ennen - on antoisaa vaihtaa myös korkeimmalla tasolla ajatuksia molempien maitten sisäisestä tilanteesta. Vilkas vierailuvaihto asettaakin Halosen moniin ulkomaisiin kollegoihinsa nähden etuoikeutettuun asemaan, mitä Venäjän kehitysnäkymistä informoitumiseen tulee.
Suomen idänsuhteita yli neljän vuosikymmenen ajan säädellyt yya-sopimus on historiaa ja Suomi ollut jo 10 vuoden ajan EU:n jäsen. Maamme kansainvälinen asema on tänään toinen kuin kylmän sodan vuosina. Kahdenkeskeisten suhteitten lisäksi Suomi on nyt mukana päättämässä EU:n Venäjä-politiikasta.
Suhteittemme käytännön hoitoon ovat olleet vaikuttamassa myös viimeisten 15 vuoden aikana tapahtuneet muutokset Venäjällä, Itämeren piirissä ja laajemminkin. Maailma on tänään moniselitteisempi ja vaikeammin hahmotettavissa kuin ennen, mikä on vaikuttanut oman yhteiskuntamme muutosten kanssa myös Venäjä-suhteisiimme. Entiseen verrattuna niitä hoidetaan nyt avoimemmin ja väljemmissä puitteissa. Silti kysymys on edelleen mahdollisen taitamisesta.
Uudistunut kanssakäyminen Venäjän kanssa ei ole toisaalta merkinnyt maantieteen tai historian loppua. Venäjän läheisyys näkyy lähes kaikessa yhteydenpidossamme. Tarvitsee vain mainita taloussuhteemme, lähialuepolitiikka sekä EU:n pohjoinen ulottuvuus. Eri alojen merkittävästi kasvaneesta yhteydenpidosta koituvat sitten myös lukemattomat käytännön naapuriongelmat esimerkiksi liikenne-, ympäristö-, tulli-, ja sosiaalisektoreilla. Viime aikoina on myös maarajojen ja ilmatilan valvonta noussut aikaisemmasta poiketen julkisuuden valokeilaan sinne jäädäkseen.
Historian tulkinnoista olemme itänaapurimme kanssa usein eri mieltä, kuten kylmän sodan aikoinakin. Olemme silti edenneet Venäjän kanssa "historian hallinnassa" pidemmälle kuin monet muut valtiot. Luovutetusta Karjalasta sekä suomalais-ugrilaisten kansojen tilasta käydään estoitta vilkasta keskustelua puolin ja toisin. Usein tässä kaikkinaisessa mielipiteitten vaihdossa tulee esiin suhteissamme kautta aikojen vaikuttanut peruselementti; Venäjän suuruus ja kunnia vastaan Suomen pienuus ja itsenäisyyden säilyttämisen ensisijaisuus.
Kylmän sodan jälkeen ovat maittemme poliittiset, talous- ja oikeusjärjestelmät sekä hallintotavat ja kulttuurit, ei vähiten juuri historiasta ja kokoerosta johtuen, yhä edelleen varsin erilaiset. Tämä on sinänsä ymmärrettävää, vaikuttihan yli 60 vuoden ajan suhteissamme päällimmäisenä ideologinen vastakkainasettelu pienen maan tasapainoillessa samalla sinnikkäästi kahden toisilleen vihamielisen sotilasblokin välimaastossa toisen kylmän sodan aikaisen supersuurvallan naapurina.
Uutta on sen sijaan, ettei itänaapurimme ole enää niin monoliittinen kuin ennen ja että kaikista rajoituksista huolimatta erilaisten mielipiteitten laaja kirjo on nyt sallittu Venäjällä. Itäsuhteittemme kehitykseen vaikuttaa nyttemmin myös se, ettei EU ole kansainvälisenä toimijana Venäjällä yleisesti tunnettu. Myöskään venäläisten kiinnostus aktiivisuuteen EU:hun päin ei ole verrattavissa intoon ylläpitää kahdenvälisiä yhteyksiä jäsenvaltioihin ja vallankin suurimpiin niistä. Tähän on osaltaan myötävaikuttanut EU:n hiljattain tapahtunut laajentuminen entisiin sosialistisiin maihin ja neuvostotasavaltoihin. Tässä politiikan ohella myös psykologisilla tekijöillä on osansa.
Kirjoittaja on ulkoasiainministeriön kansliapäällikkö.