Tatuoinnit: Näin syntyy mui­nais­ta­tuoin­ti ou­lu­lai­sen Hanni Airikan kä­sis­sä: vä­li­nei­nä ora­pih­la­jan piikki, jau­het­tua hiiltä ja Kos­ken­kor­vaa

Koti: Ou­lu­lai­set Mat­lee­na ja Jori Haa­pa­lai­nen ra­ken­si­vat unel­mien­sa kodin lu­moa­viin mai­se­miin Jää­lin­jär­ven ran­nal­le

Luitko jo tämän: Sä­de­sie­ni lymysi Oulun po­lii­si­ta­los­sa, po­lii­sin yk­si­näi­nen tais­te­lu päättyi äl­lis­tyt­tä­vään voit­toon kor­keim­mas­sa oi­keu­des­sa

Kolumni

Venäjä vah­vis­taa ase­miaan Uk­rai­nas­sa

Heinäkuu oli itä-Ukrainan taisteluissa pahin kuukausi vuoteen.

Heinäkuu oli itä-Ukrainan taisteluissa pahin kuukausi vuoteen. Asia jäi muiden Eurooppaa kesän aikana ravistelleiden kriisien varjoon, kunnes Venäjä viime viikolla syytti Ukrainaa terrori-iskujen valmistelusta Krimillä ja uhkaili vastatoimilla. Syytöksille ei ole näyttöä.

Ukrainan kriisissä saattaa olla käynnistymässä uusi vaihe, jossa Venäjä hakee uusia keinoja Ukrainan epävakauttamiseksi ja palauttamiseksi Venäjän etupiiriin. Nyt on kulunut yli puolitoista vuotta toisen Minskin sopimuksen solmimisesta, jossa Venäjä, Ukraina, Saksa ja Ranska määrittelivät tiekartan kohti konfliktin ratkaisua. Sopimuksen toteutumismahdollisuudet olivat jo lähtökohtaisesti huonot.

Sopimus on jättänyt liikaa tilaa eri tulkinnoille. Venäjä on pyrkinyt käyttämään sitä välineenä, jolla sen kontrolloima separatistihallinto tunnustettaisiin lailliseksi ja se saisi erityisaseman, mukaan lukien veto-oikeuden koskien maan ulkopoliittista linjaa.

Samaan aikaan edes sopimuksen kolme ensimmäistä kohtaa – tulitauko, raskaan aseistuksen vetäminen pois konfliktialueelta ja ETYJ:n tarkkailijoiden pääsy koko alueelle – eivät ole toteutuneet.

Venäjä on viime aikoina toimittanut lisää sotakalustoa sekä Donbasiin että Krimille.


Ukrainan kriisin aikana on käynyt selväksi, etteivät kansainväliset sopimukset, säännöt tai normit sido Venäjää. Eivät myöskään tosi-
asiat – Venäjä kiistää yhä olevansa sodan osapuoli, eikä sillä tunnu olevan väliä, ettei tähän väitteeseen usko kukaan. Kyyninen suhtautuminen sääntöihin ja sopimuksiin, oli kyseessä sitten urheiludoping, jätevesien puhdistaminen tai tulitauko, on kovin tuttua neuvostoajoilta. Jatkumo KGB:stä FSB:hen Venäjän keskeisenä vallankäyttäjänä on viime vuosina vain vahvistunut.

Tässä piilee keskeinen ero Venäjän ja länsimaiden välillä.

Toki kansainvälisiä normeja rikotaan myös lännessä, ja käytännössä suurvallat ottavat itselleen enemmän vapauksia tehdä poikkeuksia sääntöihin kuin pienemmät valtiot. Siitä huolimatta lännessä on vahvoilla liberaali käsitys kansainvälisestä järjestyksestä, jonka mukaan sopimukset sitovat yhtä lailla kaikkia osapuolia ja säännöt ja normit suojelevat etenkin pienempiä ja heikompia. Ukrainan kriisi horjuttaa tätä käsitystä ja tietysti myös itse liberaalia järjestystä.


Venäläinen toimittaja-kirjailija Mihail Zygar kertoo kirjassaan Putinin sisäpiiri valaisevan esimerkin maailmankuvien erilaisuudesta. Neuvostoliitto ja Yhdysvallat solmivat bakteriologiset aseet kieltävän sopimuksen vuonna 1972. Vasta 1980-luvun lopulla venäläiset ja amerikkalaiset tarkastajat pääsivät paikan päälle tutkimaan, pitikö toinen osapuoli sopimuksesta kiinni.

Amerikkalaiset asiantuntijat huomasivat, ettei Venäjä ollut noudattanut sopimusta, mutta venäläiset eivät löytäneet Yhdysvalloista merkkejä rikkomuksista. Venäjän johtopäätös oli, että amerikkalaiset huijasivat – Venäjä ei vain löytänyt heidän biologisia aseitaan.

Olennainen ero Yhdysvaltojen ja Venäjän välillä on myös se, että Yhdysvaltojen tekemistä kansainvälisen oikeuden loukkauksista käydään vapaasti kriittistä keskustelua. Korjausliikkeitäkin syntyy sekä maansisäisen demokraattisen prosessin että ulkoisen paineen tuloksena.

Presidentti George W. Bushin (2001-2009) valmius yksipuoliseen voimankäyttöön, piittaamattomuus kansainvälisistä normeista ja osin myös liittolaissuhteista oli vahingollinen Yhdysvaltojen maineelle ja asemalle. Kuitenkin presidentti Putinin tiedetään arvostaneen ja ihailleen tuntemistaan johtajista erityisesti Bushia.

Minskin sopimukset ovat toimineet Ukrainan kriisissä Venäjän kannalta välineinä sinetöidä voimapolitiikalla saavutettuja voittoja. Nyt on vaara, että uuteen neuvottelukierrokseen haetaan jälleen vauhtia kiihdyttämällä taisteluita.

Venäjä on turhautunut Minskin sopimukseen, joka ei ehkä enää auta sitä saavuttamaan tavoitteitaan Ukrainassa. Viimeaikaisilla toimillaan Venäjä on vahvistanut asemaansa mahdollisten uusien neuvottelujen varalle.

Uusi sotilaallinen hyökkäys on mahdollinen. Sellaisen uhkakin saattaa jo luoda riittävästi painetta myönnytyksiin Ukrainan ja lännen taholta. EU:n valmius vastata mahdolliseen kovenevaan voimankäyttöön on kyseenalainen.


Suomenkin johto ilmaisi aikaisemmin tänä vuonna toiveita edistyksestä kriisin ratkaisemisessa. Nämä toiveet perustuivat Venäjän ja Yhdysvaltojen käymiin kahdenvälisiin neuvotteluihin, joiden sisällöstä on tihkunut julkisuuteen kovin vähän tietoa. Neuvottelut eivät ilmeisestikään ole tuottaneet tulosta.

Neuvotteluasetelman luulisi sinällään aiheuttaneen huolta Suomelle. Jos Ukrainan kohtalosta päätetään kahden suurvallan välisissä neuvotteluissa, ilman Ukrainan tai muidenkaan eurooppalaisten osallistumista, Euroopan turvallisuus hapertuu entisestään.


Kirjoittaja Kristi Raik on vanhempi tutkija Ulkopoliittisessa instituutissa.