Onko Venäjän demokratialasi puoliksi tyhjä vai onko se puoliksi täynnä? Onko Venäjän demokratiakehitys nyt uhattuna vai ovatko Venäjä ja demokratia ylipäätään kuin tuli ja vesi? Nämä kysymykset nousevat esille, kun lukee yli sadan arvovaltaisen kansainvälisen vaikuttajan EU- ja Nato-maiden päämiehille äsken osoittamaa avointa kirjettä.
Allekirjoittajien nimilista herättää kunnioitusta. Ex-presidentti Vaclav Havel, ex-ulkoministeri Madeleine Albright, ex-ulkoministeri Toomas Ilves, ex-pääministeri Carl Bildt, ex-ulkoministeri Uffe Elleman-Jensen... Hetkinen: ei yhtään suomalaista. Onkohan edes pyydetty? Olisiko joku allekirjoittanut?
Allekirjoittajien mielestä lännen on myönnettävä, että sen Venäjä-strategia on epäonnistunut ja ettei sillä ole edistetty toivottua demokratiakehitystä. Kirjeen mukaan nyt on aika miettiä uudelleen, missä määrin lännen tulisi yleensäkään satsata Putin-kortin varaan.
Tämä kaikki on kovaa tekstiä semminkin kun ottaa huomioon, että arvailujen mukaan kirjeen alkulähde olisi lähellä Yhdysvaltain demokraattipuoluetta. Jos näin on, John Kerryn voitto presidentinvaaleissa voisi muuttaa hypervaltion Venäjän-politiikkaa. Historia osoittaa, että Yhdysvaltain demokraattipresidentit ovat perinteisesti korostaneet ulkopolitiikassaan demokratiaa ja ihmisoikeuksia republikaanipresidenttejä enemmän.
Käytännön kipupisteitä on Venäjän ja EU:n suhteissa. Tekeillä oleva yhteistyösopimus ei valmistune EU:n tulevaan Venäjä-huippukokoukseen mennessä niin kuin tarkoitus oli. Perimmiltään meneillään on vääntö siitä, ottaako Venäjä EU:n tosissaan vai hoitaako se asioita yhä kahdenvälisesti kunkin EU-maan kanssa. EU puolestaan etsii väännön kautta itselleen poliittisia lihaksia taloudellisen valtansa katteeksi.
Unionin strategia tuli hyvin ilmi komission tulevan ulkoasiainkomissaarin Benita Ferrero-Waldnerin esiintyessä europarlamentissa. Hän peräsi suoraa puhetta Venäjästä ja sanoi, että sen demokratia on ottanut takapakkia. Laajentumisen jälkeen EU:n tulee Ferrero-Waldnerin mukaan panostaa maihin, jotka ovat uuden EU:n rajanaapureita. "Teen kaikkeni pitääkseni ainakin Ukrainan puolellamme", hän sanoi. Lause kertoo paljon.
Vääntö Venäjän kanssa voi hyvinkin päättyä EU:lle nolosti. Realistisesti ajatellen on selvää, että Yhdysvaltoja tarvitaan yhä Euroopan jonkinlaisena takuumiehenä Venäjän suuntaan. Transatlanttinen akseli on ollut ruosteessa Irakin sodan tuoman, ja Venäjän taiten hyödyntämän, eripuran takia. Epäselvää tilannetta on pidentänyt Yhdysvaltain presidentinvaalitaistelu. Ferrero-Waldner sanoikin: "Irakin sota on aiheuttanut jännitystä, ja meidän on otettava opiksi ja oltava tietoisia seurauksista."
Kun Venäjä-keskustelun langat solmii yhteen, näyttää siltä, että historia toistaisi itseään. Länsimaat ovat taas kerran tilanteessa, jossa niiden on päätettävä, yrittääkö vaikuttaa aktiivisesti Venäjän sisäiseen kehitykseen vai tukeako laput silmillä Kremlin vuorossa olevaa vallanpitäjää ja toivoa parasta. Avoimen kirjeen kirjoittajat ehdottavat suorasukaisesti, että lännen olisi tuettava Venäjän demokraattisia voimia. On määrittelykysymys, olisiko tuettavia paljon vai vähän.
Tilanne vastaa pikkuista vaille jo asetelmaa, jossa silloinen länsi oli neuvostojohtaja Mihail Gorbatshovin kauden lopulla. Hän ajautui tuolloin kovaa linjaa kannattaneiden sisäisten voimien panttivangiksi. Tämä nähtiin lännessä, mutta Gorbatshovin alta ei haluttu vetää mattoa. Ironian huippu saavutettiin, kun presidentti George Bush vanhempi varoitti kesällä 1991 neuvostotasavaltoja lähtemästä omille teilleen. Pari kuukautta myöhemmin maton Gorbatshovin alta vetivät vallankaapparit, ja Neuvostoliitto hajosi.
Tämän ajan kysymys tietysti kuuluu, onko Kremlissä Putinia painostava kovien miesten klubi vai onko hän politiikkansa dynamo. Kaikki merkit viittaavat siihen, ettei Putin ole koventanut linjaansa taktisista syistä tai painostuksesta. Putinilla ei ole kilpailijoita; pikemminkin hänen asemansa on harvinaisen vahva.
Putinin politiikkaa on ymmärretty lännessä tähän asti monista syistä. Ensinnäkin vakiintuva Venäjä on parempi vaihtoehto kuin kaoottinen Venäjä. Toiseksi Venäjä on lupaava markkina-alue. Kolmanneksi Putin liittyi ensimmäisenä terrorismin vastaiseen rintamaan syyskuun 2001 iskujen jälkeen. Neljänneksi Venäjä nieli EU:n ja etenkin Naton laajenemisen omille rajoilleen.
Ymmärrys on alkanut rapista. Vakiintuminen on tuonut Venäjän sisä- ja ulkopolitiikkaan takautumia neuvostoajalta. Venäjän talouskasvu on jäänyt pahasti jälkeen esimerkiksi Kiinan ja Intian vauhdista. Terrorismin vastaisessa sodassa Yhdysvallat ja Venäjä ymmärtävät parhaiten toisiaan.
Toisen maailmansodan jälkeen lännen idänpolitiikassa on ollut yksi selkeä vaihe. Se tunnettiin nimellä patoaminen (containment), jolla rajattiin kommunismin leviämistä. Opin arkkitehti oli legendaarinen amerikkalaisdiplomaatti George F. Kennan. Patoaminen meni romukoppaan kylmän sodan päättymisen myötä. Tilalle tuli yhtäältä strategisen kumppanuuden ja toisaalta Naton ja EU:n laajentamisen politiikka. Nyttemmin Venäjä on alkanut taas voimistua. Sen seurauksena länsi alkaa olla idänpolitiikassaan uudessa tienhaarassa. Valintaan vaikuttaa eniten se, mitä Putinin Venäjä tekee.