Karhunpeijaiset: Sha­maa­ni­viu­lis­ti he­rät­te­lee karhua

Kolumni: "Mie­les­tä­ni ty­pe­rin­tä, mitä toi­mit­ta­ja voi tehdä on kir­joit­taa it­ses­tään"

Vas­tus­ta­ja­ni vaaka

Euroopan mestari Mikael Lindgren kävi kovimmat taistelunsa aina molskin ulkopuolella. Epäinhimillinen taiteilu painon kanssa päättyi Atlantassa vuonna 1996, kun painija talutettiin tiedottomana ulos saunasta. Olympialaiset olivat ohi ennen kuin ne ehtivät edes alkaa.

Mies ei ole enää oman itsensä herra. Hän haahuilee jossain toisessa todellisuudessa ja pohtii, pitäisikö saunan kosteaa lattiaa nuolla.

Ei, älkää naurako.

Kyse ei ole suomalaisen juhannusjuhlan humoristisesta kuvauksesta. Kyse ei ole humalaisen örvellyksestä, vaan huippu-urheilijan hallitsemattomasta luisusta fyysisen ja henkisen sietokyvyn äärirajoille. Ja lopulta niiden yli.

Oululainen ex-painija Mikael Lindgren sen tietää. Sauna voi olla suomalaiselle myös maanpäällinen helvetti.

Tämä tarina ei kerro kultamitalikahveista eikä pääty Maamme-lauluun tai Porilaisten marssiin. Sen sijaan se kertoo jotain olennaista huippu-urheilun – varsinkin painoluokkaurheilun – äärimmäisestä luonteesta.

Siitä, miten pitkälle urheilija on valmis menemään, jotta unelmasta tulisi totta.

Punnituspäivän aatto. On vuosi 1996 ja heinäkuun 18. päivä. Atlanta heräilee vasta uuteen päivään, kun kaukainen kisavieras sulkeutuu löylyhuoneeseen olympiakaupungissa asuvan suomalaispariskunnan omakotitalossa.

Lindgren aavistaa jo, miten painonpudotuksen viimeinen etappi päättyisi. Sekunnintarkasti aikataulutettu dieetti ei ole edennyt Atlantassa vietettyjen viikkojen aikana odotetusti.

Tunne on epämiellyttävä. Orastava paniikki hamuaa pitävää junttaotetta kolmen vuoden takaisen Euroopan mestarin itsevarmuudesta.

”Minun on, piru vie, hikoiltava”, Lindgren hokee itselleen.

Saunasession pitäisi puristaa riutuneesta kropasta ulos vielä kaksi ylimääräistä kiloa. Yhtälö on toivoton: ylipainoa on paljon, aikaa liian vähän.

Lindgrenin sumentuneissa ajatuksissa takoo vain kolme asiaa: lahjomaton vaaka, 57 kilon autuaaksi tekevä kisapaino ja yltyvä jano, joka pitää uhrinsa kuristavassa otteessaan.

Oven takana odottaa painoluokkaurheilijan painajainen.

”Ei siinä janosta hulluna ole enää itsensä herra. Vaikka saunan ovi olisi naulattu kiinni, en olisi ikinä päässyt 57 kiloon. Elimistö teki täydellisen stopin eikä antanut enää mitään ulos”, Lindgren kelaa myöhemmin Kalevassa.

”Jossain vaiheessa minut oli kiskottu saunasta ulos. Kun aloin tajuta tämän maailman menosta, olin viltteihin käärittynä ja kaikki oli ohi.”

Punnituspäivän aamun uusi yritys oli pelkkää teatteria, totuuden väistelyä. Kahden ekstrakilon kanssa vaa’alle ei ollut mitään asiaa. Olympiamolskista puhumattakaan.

Totuus. Vuosien varrella tarina Lindgrenin saunomisesta on alkanut elää omaa elämäänsä.

”Totuus on, että Mikke vietti saunassa vain 1–2 minuuttia”, sanoo painivalmentaja Seppo Yli-Hannuksela, joka oli valmistautunut pitkään, jopa viisi tuntia kestävään saunavuoroon Lindgrenin kanssa.

Yli-Hannuksela on nähnyt harjoitussaleilla ja kilpamolskeilla kaiken mahdollisen, mutta Lindgrenin kiirastulen muistelu saa ilmajokisen painivaikuttajan puhaltelemaan yhä raskaasti.

”Ei siitä tullut mitään, hän oli niin huonossa kunnossa. Eikä siksi varmaan muistakaan juuri mitään saunan tapahtumista.”

Nykyhetki. Lindgren, 42, istuu Kalevan henkilöstöravintolan pöydässä ja haarukoi lounasta hyvällä ruokahalulla. Vielä takavuosina Lindgren puntaroi ja pohti jokaisen suupalansa yhtä tarkasti kuin shakkimestari siirtonsa.

”Niin, kyllähän painija aina pärjää nälän kanssa, mutta jano... Se on eri juttu”, Lindgren hymähtää.

”Painijana en tiennyt mitään parempaa kuin kylmän kokiksen. Pahinta oli, jos kilpailumatkan stopin aikana näki pikkupenskan juovan kokista ja jättävän puolitäyden pullon huoltoaseman pöydälle lojumaan.”

Lindgren myöntää suoraan, että Atlantassa jano teki hänestä hourupäisen.

”Huoneessani oli aina öisin vartija, etten lähtisi juomaan. Lääkäri, valmentaja tai kuka kulloinkin... En ollut enää ihan tervejärkinen. Olin myös piilottanut itselleni juomia valmiiksi epäonnistumisen varalta. Että pääsisin heti hörppäämään.”

Eikä kyse ollut alkoholista, vaan arkisesta elämän eliksiiristä. Vedestä.

Luonne ja sen kovuus. Vaakakohun jälkimainingeissa päävalmentaja Timo Lehto antoi Lindgrenin saunavuorosta tylyn kommentin.

”Mikeltä loppui vähän luonto kesken.”

Lindgren ei kantanut eikä kanna Lehdolle kaunaa. Reilut 15 vuotta tapahtuneen jälkeen Lindgrenin oma tilannearvio tapahtuneesta on lahjomaton.

”En pysty hirveästi muistamaan saunan tapahtumista. Sen tiedän, että sain kaksi lämpöhalvausta, joiden jälkeen minut laitettiin talon uima-altaaseen istumaan.”

Sitten Lindgren naurahtaa kuivasti.

”Kyllä siinä katkeaa luonto kenellä tahansa.”

Jalat kuin tukit. Kun peli oli pelattu, Lindgren tyydytti janonsa. Painija joi, joi ja joi. Aivan kuin hän olisi viettänyt kuukausia aavikon hiekkaerämaassa ja pelastautunut viime tingassa keitaan vilvoittavien vesien äärelle.

Lindgrenin paino nousi kolmessa päivässä 59 kilosta 72 kiloon. Sisällä läikkyi ja hölskyi.

”Ongelma oli, ettei mitään tullut vieläkään ulos. Elimistö pisti kaiken kiinni. Samalla reidet ja nilkat turposivat pökkelöiksi.”

Olo helpottui vasta kotimaassa, kun Lindgren sai nesteenpoistolääkkeitä.

”Kotona istuin pöntöllä yöt, virtsasin ja nukuin samaan aikaan.”

Vuosi 1993. Jotta voi ymmärtää Lindgrenin pettymyksen, on palattava vuodesta 1996 kolme auringonkiertoa taaksepäin.

1993 Lindgren voitti 57-kiloisten Euroopan mestaruuden ja MM-pronssia. Sarjassa, joka on yksi kilpailluimmista ja tasokkaimmista.

”Hävisin sinä vuonna vain kaksi ottelua: matsin pääsystä MM-finaaliin ja piirinmestaruuskisoissa Välitalon Jussille, tosin 76-kiloisten sarjassa.”

Lindgrenin uran piti huipentua Atlantan olympiamolskilla. Hän oli yksi harvoista suomalaisurheilijoista, joilta odotettiin muutakin kuin pelkkää kunniakasta osallistumista.

”Olin huippukunnossa. Oli itseluottamusta ja aito tunne, ettei sarjassani ole yhtään sellaista kaveria, jota en voisi voittaa”, Lindgren painottaa.

”Se oli aikaa, jolloin vaaka oli ylivoimaisesti pahin vastustajani.”

Olympiakirous. Arkielämässä Lindgrenin elopaino vaihteli 67–69 kilon välillä. Jälkikäteen on helppo todeta, että Atlantan tapahtumaketju oli väistämätön. Epäinhimillinen taiteilu painojen kanssa oli jatkunut jo vuosien ajan.

Liian kauan.

”Aina kun Mikke pääsi noin kilon päähän tavoitepainosta, hän alkoi itsekin uskoa onnistumiseen”, muistaa Seppo Yli-Hannuksela, joka maajoukkueen sisäpiiriläisenä todisti usein Lindgrenin tuskaa.

”Mutta Atlantassa tuota uskoa ei ollut. 2 100 grammaa ylipainoa päivä ennen punnitusta... Se oli helvetin paljon.”

Atlantan kisojen jälkeen Lindgren vaihtoi sarjaa 63-kiloisiin. Mutta olympialaisiin Lindgren ei enää päässyt. Ei painijana eikä edes valmentajana. Vuonna 2008 Painiliitto lähetti Pekingiin päävalmentaja Lindgrenin sijasta Jarkko Ala-Huikun henkilökohtaisen valmentajan Juha Lappalaisen.

”Niin. Ehkä olympialaisia ei vain ole tarkoitettu minua varten.”

Urheilupomon tylytys. Missä olympialaiset, siellä sankaritarinat. Mutta myös romahtaneet unelmat.

Atlantan kisojen punnituspäivänä Lindgren istui painimolskin reunalla mustat lasit päässään, kyyneleitä ja häpeäänsä piilotellen.

Mitä mietit tuolloin?

”Pahimpia hetkiä, mitä ihmisen elämässä voi mielestäni olla. Teet ihan kaikkesi unelmasi eteen, uhraat paljon asioita ja pam! Epäonnistut. Kova paikka. Kunnianhimo on niin valtava.”

Parhaassa tai pahimmassa tapauksessa kunnianhimo toimii tehokkaammin kuin puudutusaine. Atlantan olympiapaikan Lindgren lunasti Budapestin huhtikuisista EM-kisoista. Olympiapaikan arvoa nosti se, että Lindgren tappeli Atlantan kisalipun kivusta irvistäen.

Kylkikaaren rusto oli murtunut jo avausottelussa.

Silti Lindgren voitti siipirikkoisena kaksi seuraavaa otteluaan – painin kaikkien lainalaisuuksien vastaisesti. Helsingin Sanomien Veikko Lautsi kirjoitti jutussaan, ettei tiennyt olympiapaikan varmistuttua, nousivatko Lindgrenin silmiin kivun vai ilon kyyneleet.

”Aika kovien asioiden kanssa silloin leikittiin”, Lindgren kuittaa nyt.

Atlantassa kyyneleetkään eivät enää puristuneet kuivuneesta kehosta ulos.

”Sain heti tapahtuneen jälkeen paljon tukea ja kannustusta. Vain yksi tekopyhä henkilö haukkui minut kulisseissa pystyyn. Oli sekin. Hänen mielestään tuet olisi pitänyt karhuta minulta pois takautuvasti.”

Kyseessä ei ollut turhautunut kisaturisti vaan eräs suomalainen huipputason urheilujohtaja.

”Mieli tekisi, mutta en halua puhua nimestä. Se on jo niin vanha juttu.”

Suuri kuva. Joku viisas on joskus sanonut, että niin kauan kuin ihminen osaa nauraa itselleen, kaikki on hyvin. Lindgren ei ole koskaan vältellyt Atlantan tapahtumien puimista, vaikka painipiireissä asiasta on kohteliaasti vaiettu.

”Jutulle voi jo naureskella. Ja on kaveripiirissä naureskeltukin.”

Mikä on naureskellessa, kun Lindgren voi kaivaa Atlantan muistojen vastapainoksi esille EM-kultamitalin, MM-pronssin ja läjän muita prenikoita.

”Paini on ollut minulle aika lailla kaikki kaikessa. Olen saanut lajilta niin paljon matkan varrella... Kokemuksia, elinikäisiä ystäviä. Ja vähän menestystäkin.”

Elämän suuressa kuvassa vaaka kallistuu vääjäämättä voiton puolelle.

Mikael Lindgren

Syntynyt 16. marraskuuta 1969 Norrbärkessä Ruotsissa. Muutti perheensä mukana Ouluun 1980-luvun puolivälissä.

Asuu Oulussa. Perheeseen kuuluvat vaimo ja kolme tytärtä.

Pituus 165 senttiä. Elopaino aktiiviuralla 67–69 kiloa. Paini pitkään 57-kiloisissa ja Atlantan olympialaisten jälkeen 63-kiloisissa.

Aloitti painin 10-vuotiaana Ruotsissa.
Edustanut Suomessa Koskelankylän Rientoa, Pateniemen Vesaa, Oulun Pyrintöä ja Muhoksen Voittoa.

Saavutukset: 57-kiloisten Euroopan mestari ja MM-pronssimitalisti 1993. MM-nelonen 1994 (57 kg). SM-kultaa 1993 (57 kg) sekä 1998–1999 (63 kg). SM-hopeaa 1994 (sarja 62 kg). SM-pronssia 1992 (57 kg), 1996 (62 kg) ja 1997 (63 kg).

Nykyisin Oulun Pyrinnön painivalmentaja ja koirauimalayrittäjä.