Ismo Alanko Säätiön syksyllä ilmestynyt Minä ja pojat on Alangon oman laskupään mukaan hänen yhdeksästoista uutta musiikkia sisältävä studioalbuminsa.
Melkoinen määrä maailmanlaajuisestikin ajatellen, myöntää Ismo Alanko, jolle jatkuva laulunkirjoittaminen on paitsi keino pitää kynä terävänä, myös elämäntapa ja eräänlainen elinehto.
"Hahmotan aika pitkälle maailmaa laulujeni kautta. Pidän itseäni käynnissä ja henkisessä tasapainossa sillä, että saa lauluissa purkaa ajatuksiaan. Toisaalta musiikin tekeminen on vain niin helvetin hauskaa, oma maailmansa, johon voi pudota arjen rutiinien ja maailman kauheuksien keskeltä."
Ismo Alangon uraan mahtuu monia käännöksiä. Tyylit ovat vaihtuneet, samoin kokoonpanot, mutta yksi tuntuu säilyneen läpi pitkän uran: innostunut asenne. Kun Alanko sanoo olevansa yhä lapsenomaisen innoissaan musiikin tekemisestä, hän tuntuu todella tarkoittavan sitä.
Toisinkin voisi olla, ja monessa tapauksessa onkin. Suomessa rockin tekijät ovat jo pitkään pyörittäneet bändejään yleisesti luultua paljon korkeammalla työmoraalilla, mutta ammattilaisuuden korostaminen alkaa jo kääntyä itseään vastaan.
Usein puristetaan kitarankauloja niin tosissaan, että se viimeinenkin rockmeininki tuntuu monelta yhtyeeltä kadonneen jonnekin palaverien, aikataulujen, promootion ja stailauksen sekaan. Levytyssessioista puhutaan kuin sillanrakennusprojekteista.
"Ensinnäkin tuntuu, että jengi ottaa hirveästi paineita. Jos joku on jossain kerran sanonut, että teidän edellinen levy oli hyvä, niin kuvitellaan, että se oli todellakin ainutlaatuinen. Että mitenköhän sitä ikinä pystytään yhtä ainutlaatuiseen suoritukseen", arvelee Alanko.
Toiseksi syyksi hieman totiseksi käyneeseen ilmapiiriin Alanko arvelee sen, että kansainvälisen menestyksen tavoittelu on saanut myös suomalaiset levy-yhtiöt toimimaan laskelmoidun kaupallisen ammattimaisesti. Toimintatapa on täysin erilainen kuin vaikka 20 vuotta sitten.
"Tämä on tarttunut myös artisteihin, ja usein kuulee ylpeydellä puhuttavan kuinka tehdään kovaa työtä, duunii", sanoo Ismo Alanko viimeistä sanaa venyttäen.
Saadakseen laulut valmiiseen muotoon tulee tehdä kovasti hommia niiden eteen.
"Silti olen aina kokenut itseni musiikinharrastajaksi, enkä koe tätä työnä millään tavalla. Minulle musiikin tekeminen on kivaa puuhaa hyvien tyyppien kanssa, puuhastelua ja soittelua. Olen ihanteellisessa tilanteessa: minulla on hyvä harrastus, josta saan onneksi myös elantoni."
Soolourallaan Ismo Alanko on levyttänyt ja kiertänyt vaihtelevin kokoonpanoin. Hän sanookin, ettei enää koskaan tule perustamaan tai kokoamaan ympärilleen kiinteää yhtyettä, jonka kaikkien soittajien ja jopa teknisen henkilökunnan toimeentulo on kiinni bändistä.
"Se merkitsisi, että pitäisi tehdä joka viikonloppu keikkaa, ja siihen kyllästyin jo aikoinaan. Sielun Veljetkin joutui velkojensa takia tekemään paljon keikkoja, joille ei olisi haluttu lähteä. Siihen tilanteeseen en enää aja itseäni."
Jos CMX:n A. W. Yrjänä on maamme ylitulkituin rocklyyrikko, Alanko lienee hyvä kakkonen. Merkityksiä jahdatessa kuulijoilta saattaa jäädä huomaamatta, että Alanko ripottelee lauluihinsa myös tahallisia kömpelyyksiä.
"Totta, ei kaikki ole puhkimietittyä. Toisaalta mukana voi olla kevyeltä kuulostavia biisejä, joissa on monenlaista symboliikkaa. Koen onnistuneeni, kun biisi svengaa ja rokkaa, mutta tarkemmin kuunneltaessa huomaa, että se on hyvinkin monimerkityksellinen."
Ismo Alanko pyörittää teksteissään varsin usein kipeitä aiheita, mutta hänen lauluissaan ei pilkata bonuskorttilaisia tai jemmarahaa pankkitilillä pitäviä ihmisiä.
"Tunnen suurta empatiaa kanssaeläjiä kohtaan. On huono lähtökohta, jos nousee laulujensa aiheiden yläpuolelle. Samassa paskassa sitä ui kuin kaikki muutkin ja hyvin syvällä. Turha kuvitella, että olisi jotenkin hienompi tai oravanpyörän ulkopuolella, sillä rockbisneksessä mukana olevat ovat usein kaikkein pahimmassa jamassa."