Raanun tie on kulkenut käyttöesineestä seinäkoristeeksi ja lopulta lähes turhakkeeksi. Kaikki eivät edes tunnista enää raanu-termiä, vaikka raanu on osa suomalaista käsityöperintöä – eikä edes kovin muinaista. Parhaillaan Helsingin taidehallissa on esillä yli neljästäsadasta vanhasta raanusta tehty Perintö-teos. Jotkut näyttelykävijöistä ovat kutsuneet raanuja matoiksi, toiset ovat luulleet niiden olevan osa pakistanilaista käsityöperinnettä.
Teosta kokoava kuvataiteilija Elina Juopperi hämmästelee, miten raanu on menettänyt merkitystään niin nopeasti. Todennäköisesi Suomen suurimman raanukokoelman omistavan Juopperin mielestä raanun kutsuminen matoksi olisi sama kuin toppatakkia sanoisi t-paidaksi.
– Minun perheessäni raanu ei ole ollut ikinä hyljeksitty. Vaikka kaikki raanut eivät ole olleet koko ajan esillä, aina yksi on ollut. Omalta osaltani olen halunnut koota raanuja ennen kuin ne päätyvät jätelavoille, kertoo Juopperi.
Vielä 1960–1970-luvuilla raanuja valmistettiin runsaasti käsityönä, minkä jälkeen perinne on hiipunut lähes olemattomiin 1990-luvulle tultaessa. Kaikista nuorimmat teokseen saadut raanut ovat 1980-luvulta.
Juopperille raanu merkitsee perintöä sekä henkilökohtaisella että kulttuurisella tasolla, mutta se on yhä myös käyttöesine: Kotona raanut koristavat mummolasta perittyjä nojatuoleja.
– Minulla ei ole siihen vastausta, onko raanu turhake vai ei. Tällä teoksella haluankin kysyä, mikä on raanun mukana oleva perintö tänä päivänä ja miten siihen suhtaudutaan. Toki osittain se, että löydän niitä helposti kirpputoreilta kertoo ehkä siitä, että niistä halutaan luopua, toteaa Juopperi.
Välinpitämättömyys paistaa läpi
Seitsemäntoista Ranskassa vietetyn vuoden jälkeen Juopperi muutti viime vuonna takaisin Suomeen. Perintö-teemaa hän on viime aikoina pohtinut laajemminkin teoksissaan. Parhaillaan Turun Vartiovuorella olevassa Sinisellä planeetalla -näyttelyssä Juopperilta on esillä valokuva, jossa hän on lapsuudenmaisemassaan Kolarin Pirunkurussa. Hiuksissa hänellä on ranskalaisen puutarhan mukainen geometrinen kuvio.
– Teoksessa pohdin, mikä on meidän suhteemme luontoon ja mitä me perimme luonnosta. Lapinlääniläisenä mikään ei ole minun mielestäni niin luonnotonta kuin ranskalainen puutarha. Siitä on kaikki luonnonmukaisuus poistettu: Se on täysin geometrinen ja siinä on luonto täysin pakotettu ihmisen tahtoon.
Vaikka raanut ovat jossain määrin näyttäneet menettäneen merkitystään, niissä on jälkiä menneestä kulttuurista. Perintö-teoksellaan Juopperi on halunnut muistuttaa siitä, että Suomessa on yhtälailla olemassa pitkät kulttuuriset juuret, vaikka kulttuuri ei olisi yhtä loisteliasta kuin muualla Euroopassa. Häntä jopa ärsyttää se, että hyvin usein tänäkin päivänä keskusteluissa vedotaan siihen, ettei Suomessa muka ole pitkää kulttuuriperintöä.
– Eihän se pidä paikkansa. Se ettei ole marmoripatsaita ei tarkoita sitä, etteikö meillä ole kulttuuria. Tämän päivän keskusteluissa pistää korvaan tietty perinnön väheksyminen. Välillä tuntuu, että kulttuurin ”nuoruuteen” turvaudutaan typeriä päätöksiä tehdessä ja sen takana on semmoista välinpitämättömyyttä.
Perintö-teos on kuitenkin yhä kesken. 4. tammikuuta päättyvässä Suomen Taiteilijaseuran 150-vuotisjuhlavuoden Viimeinen Taiteilijat -näyttelyssä tuskin nähdään valmista teosta, sillä Juopperi tarvitsee teokseensa vielä yli tuhat raanua lisää ennen kuin se on valmis. Tähän mennessä taiteilija on saatu lahjoituksina noin satakunta raanua, ja hän ottaa lahjoituksia vastaan näyttelyn päätyttyäkin.
Valmiina teos on 1,8 m x 1,8 m x 1,8 m kokoinen kuutio. Muoto on suoraan Tony Smithin minimalistisesta veistoksesta vuodelta 1962.
Raanu
– Alunperin raanu on ollut käyttöesine. Se tarkoitettu makuualustaksi, makuutäkiksi tai peitoksi kapioon.
– Se on ollut koko Suomeen levinnyt käsityö. Raanu on läntistä perintöä, mutta siinä on myös itäisiä vaikutteita, esimerkiksi Hämeenlinnan ja Karjalan raanuissa.
– Kun raanun käyttötarkoitus peittona katosi, raanut yleistyivät seinätekstiileinä.
– Vielä 1980-luvulla raanuja on kudottu käsityönä.