Onko meillä vanhukset vain riesanamme, kyselee Petteri Taalas esseessään Kalevassa 30.4.
Ikäihmiset taas ovat länsimaisissa yhteiskunnissa aliarvostettu resurssi, jatkaa hän.
Vanhuus ja vanhukset ansaitsisi parempaa arvostusta. Heillä on arvo sinänsä persoonina ja elämänkokemuksensa takia, ja heidän työnsä ansioista saamme Suomessakin nauttia monenlaisesta hyvästä.
Siinäpä viisaita sanoja Taalakselta, kyllä, kyllä.
Vanhojen ihmisten arvostamiseen ja hoivaan liittyi myös samassa lehdessä ollut liikuttava tositarina haastatteluineen 84-vuotiaan Anja-mummon hoivakokemuksesta otsikolla Kotiinpaluu.
Kotiinpaluusta oululaisittain tai siis yrityksestä palauttaa ikäihminen lyhytaikaisen (kolmen kuukauden) sairaanhoidon jälkeen kotiinsa.
Ikäihmisenä sitä miettii, miltä tuntuu moinen "pallottelu" päätöksentekemisissä, jos se itse kunkin ikääntyneen henkilön omalle kohdalle sattuisi. Missä menee ihmisyyden / ihmisystävällisyyden / turvallisuuden rajat vanhushoidon turvassa?
Miltä Sinusta tuntuisi edes ajatella, tulla joutuvasi moiseen pompotteluun? Muistisairaus kun tuntuu olevan iso lisääntyvä osa ikääntyvien vanhuusväestömme sairauskertomuksissa.
Anja-mummon haaveenakin tuntui olevan päästä "vanhainkotiin", jossa on hoitajat lähellä.
Asiasta pitää puhua, kyllä. Päättäjillä eri portaissa tulee olla ihmisarvoiset faktat tehdessään isoja päätöksiä ikääntyvän väestömme hoidon turvaamiseksi niin, ettei Anja-mummon tapaisia kotiinpaluita peruutuksineen tulisi ikäihmisten ja heidän omaistensa elämänpolkujen mutkiksi.
Mikä tai missä on vika, ettei vanhushoidolle tunnu löytyvän riittäviä resursseja? Missä kohtaa päättäjillä on riittävästi tahtoa saada asiat ihmisarvoa kunnioittavalle tasolle myös ikääntyvän sukupolvemme kohdalla?
Mitäpä mietit tulevasta oman vanhuksesi tai ehkäpä itsesi kohdalla?
Pirkko Liikanen
Oulu