Harvasta asiasta vallitsee niin suuri yksimielisyys kuin vanhustenhoidon parantamisesta. Vanhuspalvelulakia ei saa vesittää pikkupolitikoinnilla.
Vuosia valmisteltu vanhuspalvelulaki alkaa olla sinettiä vaille valmis. Harvan lain tarpeellisuudesta on vallinnut yhtä laaja yksimielisyys eri poliittisten ryhmien kesken.
Nyt yksimielisyys näyttää hieman rakoilevan, sillä lain valmistelun loppumetreillä on ilmennyt pikkupolitikointia entisen peruspalveluministerin, sosiaali- ja terveysministeri Paula Risikon (kok.) ja nykyisen peruspalveluministerin Maria Guzenina-Richardsonin (sd.) kesken.
Toivottavasti nokittelu ei pilaa itse asiaa, vaan laki saadaan voimaan hallitusohjelman mukaisesti vuonna 2013.
Vanhuspalvelulain valmistelu pantiin vireille jo viime vuosikymmenen puolivälissä. Lukuisat tutkimukset ja selvitykset vuosien varrelta ovat kertoneet karua kieltä vanhustenhoidon tilanteesta.
Epäkohtiin ovat puuttuneet niin vanhusten omaiset kuin vanhustenhoidon tilaa selvitelleet tutkijat. Epäkohdat ovat olleet niin ilmeisiä, että niihin ovat kiinnittäneet huomiota myös sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirasto Valvira sekä eduskunnan oikeusasiamies.
Perusongelma on siinä, että vanhukset eivät saa oikeaa hoitoa oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa. Eriarvoisuus hoidon tarjoamisessa on melkoinen: on erittäin hyvää mutta myös luokatonta hoitoa. Tutkimusten mukaan huonoa hoitoa on selvästi hyvää hoitoa enemmän.
Hoidon taso ei ole kiinni siitä, asuuko vanhus kotonaan, onko hän omaishoidon piirissä vai yhteiskunnan järjestämissä palvelukodeissa tai laitoksissa. Puutteita ilmenee kaikkialla.
Ajoittain julkisuudessakin tunteita ovat herättäneet vanhusten heikko ravitsemustilanne, huono hygienia sekä psyyke- ja muiden lääkkeiden runsas käyttö. Vanhustenhoidossa henkilökuntaa eikä varsinkaan pätevää henkilökuntaa ole riittävästi.
On ilmennyt myös, että vanhusten omaisten toiveista ei välitetä eivätkä asioita päättävät kuuntele edes vanhustenhoidossa työskentelevien näkemyksiä. Päinvastoin kenttätyötä tekevien suita on jopa haluttu tukkia. Palveluille on laadittu laatusuositukset, mutta niitä ei noudateta.
Vanhuspalvelulain lähtökohtana on turvata palveluja ikäihmiselle tilanteessa, jossa hänen toimintakykynsä heikkenee. Kyse ei ole samanlaisesta subjektiivisesta oikeudesta kuin lasten oikeudesta päivähoitoon.
Vanhuspalvelulaki ei takaa hoitoa iän vaan kunnon perusteella. Toimintakyvyn heikkeneminen avaa oikeuden palveluihin.
Jokaisen ikäihmisen palveluntarve tullaan arvioimaan, ja sen perusteella tehdään yksilöllinen palvelu- ja hoitosuunnitelma. Laki helpottaa myös alan henkilökunnan paineita, sillä työntekijöiden ei ainoastaan suvaita kertoa epäkohdista vaan heidät velvoitetaan puuttumaan niihin.
Vanhuspalvelulaki ei sisällä mahdottomia velvoitteita, ei edes talouden näkökulmasta. Kyse on ennen kaikkea tietyn vähimmäistason turvaamisesta ja varmistamisesta kaikille. Vanhustenhoidossa on jo aika siirtyä puheista tekoihin.