Vanhat juorut me­hus­ta­ji­na

KulttuurihistorioitaPentti Savolainen: Ajatus.Pentti Savolainen - Matti Vainio: .

Glory ja Aino St.Cloudin puistossa . Edelfelt maalasi tämän vuonna 1904 mutta teos jäi signeeraamatta, kun taiteilija kuoli.
Glory ja Aino St.Cloudin puistossa . Edelfelt maalasi tämän vuonna 1904 mutta teos jäi signeeraamatta, kun taiteilija kuoli.


Pentti Savolainen:
Ajatus.
Pentti Savolainen - Matti Vainio: . Elämänkaari kirjeiden valossa. WSOY.

Matti Vainio: "" Robert Kajanus. Elämä ja taide. WSOY.

Tsaarinvallan loppuaikoina, joskus kai hieman ennen vuotta 1910, anoppini sisar Anna Eskuri oli pikkutyttö, joka asui vanhaksi vakuutusneuvos Aholaksi myöhemmin kutsutun serkkunsa perheessä Helsingissä Yrjönkadulla, vastapäätä suomalaista tyttökoulua. Kun toimitin Annan muistelmia 1980-luvun alussa, hän herkistyi muistelemaan satumaista varhaislapsuuttaan, johon liittyi oikea kuningatar.

Tarina liittyi naapurin Glory-nimiseen tyttöön. Gloryn pikkuveljen etunimeä, joka oli Mies, sitten yhdessä ihmettelimme. Mutta ei siinä kaikki: Glorylla oli äiti, joka oli oikea kuningatar. Siitä pikku-Anna oli ihan varma, koska oli nähnyt, kun palvelijat tuulettivat pihalla Gloryn äidin vaatteita. Eivät ne olleet tavallisia vaatteita vaan ne olivat selvästi kuningattaren pukuja.

Vähän isompana Anna oppi, ettei Gloryn äiti ollut sittenkään kuningatar ainakaan siinä mielessä kuin hän ajatteli, ellei sitten oopperalavojen kuningatar.

Äiti oli Aino Ackté, jonka roolipukuja Anna oli nähnyt tuulettumassa.

Anna, jonka mielestä Aino Ackté oli kuningatar, oli niin pieni, ettei hän tuntenut lainkaan niitä juoruja, joita samoina vuosina Helsingin seurapiirien isot ihmiset levittivät.

Ne koskivat naapurin Gloryn syntyperää, sitä kuka oli tytön isä, Ainon mies tohtori Heikki Renvall vaiko mahdollisesti taiteilija Albert Edelfelt.

Vanhat juorut pulpahtivat jälleen pintaan toisessa kesän korvalla ilmestyneessä Aino Ackté-kirjassa. Toisessakin niitä sivutaan.

Kysymyksessä on näistä kahdesta hieman kepeämpi, se jonka työpari Pentti Savolaisen - MattiVainion toinen osapuoli eli Savolainen yksin teki Ajatuskirjojen kustantamolle.

Yhdessä tutkijapari on koonnut Savonlinnan oopperajuhlien perustajan laajan elämänkaaren kirjeiden valossa. WSOY kustansi tämän järkäleen (576 sivua). Vainio vastasi vielä Savolaisen Ackté-Edelfeltiin ja täydensi ajankuvaa - jos mahdollista - vieläkin järkälemäisemmällä (658 sivua) Robert Kajanuksen elämäkerralla, jonka myös WSOY kustansi.

Kaikkia näitä kirjoja vertailemalla voidaan tehdä paljon muutakin, mutta myös selvittää, missä kukakin kiinnostava henkilö oli Gloryn (myöhemmin hänet tunnettiin teatteriohjaaja Glory Leppäsenä) marraskuun lopussa 1901 tapahtunutta syntymää edeltäneen vuoden aikana.

Pariisissa! Kaikki he viettivät joko pitempiä tai lyhyempiä ajanjaksoja Pariisissa, missäpäs muuallakaan, sillä vuonna 1900 Pariisissa oli suuri maailmannäyttely, johon niin Edelfeltillä, Kajanuksella kuin sankarittarellamme Ainolla oli osaa ja arpaa. Glory jopa syntyi Pariisissa.

Mutta tähän piiriin pieneen liittyivät myös Jean Sibelius, Axel Gallén (kuten virallinen nimi vielä tuolloin kuului) ja Ainon poikaystävä, sittemmin puoliso Heikki Renvall.


Pentti
Savolaisen sinänsä viehättävässä kirjassa Rakkautta Pariisin taivaan alla on jonkinmoisen harhaanjohtamisen maku, sillä alaotsikkona on Aino Acktén ja Albert Edelfeltin tarina.

Kenen rakkaudesta keneen luulisi lukija olevan kysymys? Lähinnä kai Ainon ja Albertin, etenkin kun kirjassa muistutetaan, että Edelfeltin piti aina olla rakastunut tai vähintään ihastunut malliinsa, jotta maalauksesta tulee hyvä.

Nuoren primadonnan muotokuvasta tuli hyvä, muotokuvasta tuli rakkauden hedelmä, joka valmistui samana vuonna 1901, kun Aino järjesti yllätyshäänsä Heikki Renvallin kanssa ja sai kuuden kuukauden kuluttua häistä vielä lapsenkin.

Savolainen kuitenkin yrittää purkaa tarjoamansa juorupommia lopettamalla kirjansa 78-vuotiaan Glory Leppäsen haastatteluun, jossa Ainon tytär yrittää ampua alas syntymäänsä koskevan juorun.

Glory Leppänen kohtasi Savolaisen Albert Edelfeltin maalaaman toisen taulun äärellä. Siinä Glory seisoo pikkutyttönä St.Cloudin puiston penkillä äitinsä vierellä. Iäkäs Glory avautui (sanoisimme nykyään vastaavissa tilanteissa) haastattelijalleen oma-aloitteisesti, kuinka häntä on luultu ja luullaan vieläkin Edelfeltin tyttäreksi. Hän kertoi siitä aivan käsittämättömäksi kutsumastaan juoruilusta, joka hallitsi Helsingin seurapiirielämää niissä piireissä, joissa hän vielä täysi-ikäisenäkin liikkui. Samalla hän pyrki vakuuttamaan yhdennäköisyyttään Renvallien kanssa.

Savolaisen ja Vainion yhteisessä Ackté-kirjassa siteerataan Ainon äitiä Emmya, joka oli oululaisen kultaseppä Metrus Strömerin vanhin lapsi. Äiti, joka oli laulajatar itsekin, valitti: "Ymmärtänet, että saat kalliisti maksaa sen, että Edelfelt ikuisti sinut."

Helmikuun manifestista oli kulunut vain vuosi. Oli suomalaiskansallisen näytön paikka, kun vuonna 1900 oli Pariisissa maailmannäyttely, jonka maineikkaaksi tulleen Suomen näyttelyosaston puolesta oopperaprimadonnamme ja seurapiirimaalarimme tekivät tärkeää suhdetoimintatyötä. Työteliään ja merkityksellisen vuoden päätteeksi Albert Edelfelt tutustui Aino Acktén sulhaseen Heikki Renvalliin ja he viettivät kolmisin joulun Pariisissa.

Sitä ennen kuukausia kestäneen näyttelyn aikana suomalaisetkin järjestivät Pariisissa konsertteja ja taidenäyttelyitä. Robert Kajanus saapui 60-henkisen orkesterinsa (silloisen Helsingin Filharmonisen seuran orkesterin) ja Jean Sibeliuksen kanssa valloittamaan Pariisia hieman samaan tapaan kuin oululaiset Huutajat nykyään.

Ensimmäisessä Pariisin konsertissa oli solistina Aino Ackté, ja konsertti päättyi Sibeliuksen tuolloin kovin tuoreeseen Finlandiaan. Sibeliusta Kajanus ei päästänyt kertaakaan lavalle johtamaan, vain kiittämään.

Kun Aino ja Heikki vihittiin seuraavan vuoden toukokuussa Helsingissä, Albert Edelfelt ei ollut paikalla, mutta Robert Kajanus oli ja piti ylevän puheen, jota yhä siteeraillaan. Tosin laajemmassa Ackté-elämäkerrassa paljastetaan, että sittemmin Aino ja Robert riitaantuivat.

Tarkkoja lähteitä kaikissa kolmessa kirjassa on runsaasti, sillä nämä alati kotoaan poissa olleet kirjoittivat paljon kirjeitä.

Acktén kohdalla kirjeenvaihto osoittaa, että hänessä oli oikuttelevan diivan temperamenttia: riveillä ja rivien välissä riittää juonittelua, kähmintää ja ilkeilyä naispuolisia kollegoja kohtaan.

Myös Robert Kajanukselle Pariisin maailmannäyttely merkitsi jonkinlaista rajapyykkiä uralla. Hänen sivistynyt elämäkerturinsa Matti Vainio toteaa, miten Kajanus havaitsi hetkensä tulleen, kun maailmannäyttelyä valmisteltiin, ja vaikka vastoinkäymisiä kesti puolisen vuotta, esiintymismatkan rahoitus saatiin järjestykseen vetoamalla isänmaallisiin Suomen kansalaisiin.

Perillä oli ongelmana, että Kajanuksen orkesterin, jota nykyään kutsumme Helsingin kaupunginorkesteriksi, jäsenissä oli valtaosa saksalaisia muusikoita. Pariisissa saksaa ei sopinut puhua, koska edellisestä Saksan - Ranskan sodasta ei ollut kulunut vielä kymmentäkään vuotta.

Kaiken kaikkiaan Kajanus jäi maailmannäyttely-vierailustaan katkeraksi, koska hän ei saanut lainkaan virallisia tunnustuksia Ranskan kulttuuriministeriöltä kuten Ruotsi sai.

Maailmannäyttelymatka vaikutti kuitenkin hänen muutoinkin vilkkaaseen yksityiselämäänsä, sillä hän tutustui neljänteen vaimoonsa Ellaan, joka tuolloin oli naimissa kuvanveistäjä Robert Stigellin kanssa. Ella sai Robert II:n kanssa muutaman vuoden kuluttua kaksoset, vaikka rouva Kajanus numero kolme eli näyttelijätär Lilli Kajanus ei myöntänyt avioeroa ennen vuotta 1917.

Paitsi tärkeänä taustahahmona Pariisin maailmanäyttelylle, suuri diivamme oli sitä Savonlinnan oopperajuhlille. Saihan hänen miehensä idean oopperajuhlista jo vuonna 1907 vieraillessaan Olavinlinnassa nuorsuomalaisten juhlassa, jossa Aino lauloi.

"Tänne sinun pitäisi järjestää oopperaesityksiä...", ideoi Heikki Renvall.

Hanke ei kovin pian käynnistynyt, ja tuntuu, että Savonlinnan kaupunginisät empivät kuin Kuhmon kollegansa 1970-luvun alussa, kun nuori sellisti Seppo Kimanen ehdotteli kesäistä kamarimusiikkitapahtumaa paikkakunnalle.

Alun jälkeen oopperajuhlilla ehti olla 14 vuoden välivaihekin: uudelleen festivaali käynnistyi vuonna 1930, jolloin LeeviMadetojan Pohjalaisten lisäksi juhlille tilattiin ja kantaesitettiin Ilmari Hannikaisen Talkootanssit, joiden libretto oli oululaissyntyisen Erkki Kivijärven.
Suuri diiva oli tuolloin 54-vuotias eikä enää se ihana Aino, joka lumonnut mm. Edelfeltin vuosisadan vaihteessa. Hänen äänensä oli kriisissä. Siitä huolimatta hän oli ottanut itsellensä Pohjalaisten Liisan, nuoren tytön, roolin.

Georg Malmstén, joka esitti Jussia, on kertonut, että Acktéelle sattui useita muistikatkoja ja: "Liisan nostamiskohtaukset tuottivat minulle kuitenkin suurimpia vaikeuksia."

Tytär Glory näki äitinsä esityksen: "Se oli hirveätä katsottavaa."