Kuvitteliko joku, että Venäjä on tänään, 12 vuotta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen, länsimainen demokratia ja kypsä markkinatalous?
Maan pinnalle putoaa jo sillä, että tutkailee joitakuita tuoreita galluplukuja. 44 prosenttia venäläisistä on sitä mieltä, että asiat olivat paremmin ennen vuotta 1985, siis ennen Gorbatshovin valtaannousua. Tai että 70 prosenttia haluaisi kansallistaa Venäjän ökyrikkaiden, niinsanottujen oligarkkien omaisuudet.
Tältä pohjalta ei ole vaikea kuvitella, että presidentti Vladimir Putin keräsi enimmäkseen aplodeja, kun hän antoi oikeuslaitokselle luvan noutaa maan rikkain mies Mihail Hodorkovski telkien taakse. Presidenttiä lähellä olevan Yhtenäinen Venäjä-puolueen mahdollisuudet joulukuun parlamenttivaaleissa tuskin siitä heikkenivät ja Putinin itsensä uudellenvalinta ensi keväänä lienee enää muodollisuus.
Tapa, jolla oligarkit keräsivät 1990-luvulla jättiomaisuutensa, tuskin kestää päivänvaloa. Putinin ristiretken syyt ovat kuitenkin ennen muuta poliittisia. Maanpaossa oleilevat Vladimir Gusinski ja Boris Berezovski tukivat Putinin vastaista oppositiota ja hyödynsivät siinä työssä omistamiaan televisiokanavia. Oikeisto-opposition kanssa oli liittoutunut myös Hodorkovski, jonka on arveltu tähtäävän vuoden 2008 presidentinvaaleihin.
Venäläiset ovat ehkä jollain tavalla tottuneet markkinatalouteen, jos unohdetaan oligarkkien jättiomaisuudet. Mutta demokratian koulussa he ovat vielä alimmilla luokilla. Jos kansanvallan periaatteet olisi sisäistetty, eivät Putinin yksinvaltaiset otteet olisi mahdollisia.
Demokratian perusperiaatteisiin kuuluu erilaisten mielipiteiden sietäminen. Putinin kolmen vallassaolovuoden aikana sananvapaus on kokenut yhä kovempia kolhuja. Koko maassa ei ole enää ensimmäistäkään valtakunnallista tv-kanavaa, joka esittäisi kritiikkiä presidentin toimintaa kohtaan. Opposition vaikutuskanavat on yksi toisensa jälkeen kaapattu valtion omistukseen ja valvontaan.
Sanomalehdissä mielipidekirjo on laajempi, mutta niidenkin kirjoittelua suitsii uusi vaalilaki, joka määrittää hyvin tarkasti, mitä vaaleista saa kirjoittaa ja mitä ei. Ilman kontrollia muuttuu mielipiteenvapaus lainlaatijoiden mukaan helposti "vapaudeksi valehdella".
Putin ei tietenkään yksin pysty valvomaan kaikkea. Hän on kuitenkin kerännyt ympärilleen luottomiesten leegion, joiden taustalta löytyy joko Putinin kotikaupunki Pietari tai hänen entinen työnantajansa KGB. Erityisen hyvin edustuksensa presidentin lähipiiriin ovat saaneet KGB:n seuraajajärjestöjen ja armeijan luottomiehet, joita kutsutaan venäläisperäisellä nimellä silovikeiksi. Edes neuvostoaikana ei Moskovan keskeisissä viroissa ollut niin paljon voimaministeriöiden edustajia kuin nyt.
Putinista ei paljon tiedetty, kun hän nousi Jeltsinin takaa maan ykkösvirkaan. Ehkä hänet kuviteltiin nuorekkaan olemuksensa perusteella jonkinlaiseksi uudistajaksi. Todellisuus on osoittautunut kovin toisennäköiseksi. Hän on KGB-taustansa mukaisesti kovien otteiden mies, oli kyse Tshetsheniasta tai poliittisista vastustajista.
Voimakkaat johtajat ovat tunnetusti venäläisten mieleen. Jukos-jupakka saa toivon mukaan heidät kuitenkin huomaamaan, että nyt ollaan liukumassa vaarallisella tavalla kohti vanhoja neuvostoaikoja. Yhden puolueen asemesta valta onkin yhden miehen käsissä.