Keskustelu niin sanotusta valuutanvaihtoverosta rantautui Suomeen viitisen vuotta sitten. Keväällä 2001 maahan perustettiin ranskalaista esikuvaa seuraten Attac-kansalaisjärjestö. Sen tehtävänä on edistää kansainvälistä demokratiaa ja oikeudenmukaisuutta. Ohjelmajulistuksen mukaan niin sanotun valuutanvaihtoveron toteuttaminen kuuluu liikkeen keskeisiin tavoitteisiin.
Useimmille kansalaisille valuutanvaihtovero on täysin tuntematon käsite. Se ei olekaan ihme, koska sellaista veroa ei ole missään koskaan otettu käyttöön. On vain olemassa joukko ehdotuksia veron käyttöönottamisesta ja vielä suurempi joukko perusteluja.
Valuutanvaihtovero tarkoittaa sitä, että jokaisesta valuuttakaupasta peritään pieni suhteellinen vero, muutama prosentin kymmenys- tai sadasosa kaupan arvosta. Veron käyttöönottoa on perusteltu sillä, että sen on uskottu vähentävän lyhytaikaisia pääomanliikkeitä, luovan liikkumavaraa kotimaiselle korkopolitiikalle, lisäävän valuuttakurssien vakautta sekä tuovan verotuloja käytettäväksi hyviin tarkoituksiin kuten köyhyyden vähentämiseen maailmasta.
Ajatuksen valuutanvaihtoverosta esitti ensimmäisen kerran tunnettu amerikkalainen taloustieteilijä James Tobin jo 1970-luvun alkupuolella. Se tunnetaan myös Tobinin veron nimellä. Näin ehdotukselle on luotu arvokas brändi: eihän Nobel-palkittu taloustieteilijä voi tehdä huonoja ehdotuksia.
Tobinin vero tuli meillä tutuksi sen takia, että Lipposen toisen hallituksen hallitusohjelmassa sen käyttöönottoa oli luvattu selvittää. Niin tapahtuikin. Syksyllä 2000 olin valtiovarainministeriön asettaman asiantuntijatyöryhmän puheenjohtajana. Työryhmän toimeksiantona oli selvittää pääomanliikkeiden vakauttamista edistäviä toimia. Valuutanvaihtovero oli yksi niistä. Työryhmän johtopäätös oli, että sillä ei voitaisi saavuttaa siltä odotettuja tavoitteita.
Viime aikoina valuutanvaihtoverosta ei ole juurikaan käyty julkista keskustelua, ellei sellaiseksi lueta internetissä samanmielisten kesken tapahtuvaa mielipiteenvaihtoa. Poikkeus on kansanedustajien Heidi Hautalan ja Kimmo Kiljusen sekä professori Heikki Patomäen Helsingin Sanomissa muutama viikko sitten julkaisema mielipidekirjoitus. Siinä viitattiin Belgian parlamentin alahuoneessa viime heinäkuussa hyväksyttyyn lakialoitteeseen valuutanvaihtoveron käyttöönotosta. Suomalaisia päättäjiä rohkaistiin etenemään samaan suuntaan.
Valuutanvaihtoveron kiinnostavuutta on lisännyt se, että valuuttamarkkinoiden koko on käsittämättömän suuri. Tuoreen selvityksen mukaan tämän vuoden huhtikuussa koko maailmassa valuuttoja vaihdettiin keskimäärin 1 900 miljardia dollaria kunakin pankkipäivänä. Näin suuresta veropohjasta luulisi kertyvän merkittäviä tuloja, vaikka verokanta olisi hyvinkin pieni.
Valuuttakaupan verottaminen tuntuu vieläkin houkuttelevammalta, jos uskoo, että siinä on pääosin kysymys tunteettomasta keinottelusta, pyrkimyksestä hankkia tuloja lyömällä vetoa tulevien kurssimuutosten suunnasta.
Keinottelua valuuttamarkkinoilla totta kai tapahtuu, mutta sillä ei ole juuri mitään tekemistä valuuttakauppojen suuren määrän kanssa. Valuuttakaupoista 90 prosenttia koostuu pankkien välisestä edestakaisesta rahaliikenteestä. Valuuttakauppojen volyymi on suuri sen takia, että kaupankäyntikustannukset ovat olemattoman pienet.
Pankkien kannalta valuuttakaupoissa on pääosin kysymys siitä, että pankit eivät halua ottaa kurssiriskejä. Pankit ovat kuitenkin sitoutuneet ostamaan ja myymään valuuttaa asettamiinsa hintoihin kenen tahansa asiakkaan kanssa. Kun tällaisissa kaupoissa syntyy kurssiriski, siitä pyritään pääsemään mahdollisimman pian eroon. Se voidaan tehdä nopeasti ja halvalla pankkien välisillä markkinoilla. Siitä syntyy kaupan suuri volyymi, ei keinottelusta.
Valuutanvaihtoveron käyttöönotto merkitsisi sitä, että kaupankäyntikustannukset nousisivat. Kaupan volyymi supistuisi, ja näin veropohja katoaisi alta. Siksi verotuloja ei kovin paljon kertyisi. Pankkien asiakkaiden valuutanvaihtokustannukset nousisivat. Vero kohdistuisi ankarimpana ulkomaankauppaa käyville pienille yrityksille. Isot kansainvälisesti toimivat yritykset voisivat välttää veron kokonaan siirtymällä käyttämään vain yhtä valuuttaa.
Valuutanvaihtoveron käyttöönottoa koskeva lakialoite hyväksyttiin Belgian parlamentin alahuoneessa viime heinäkuussa. Käsittely on nyt siirtynyt ylähuoneen eli senaatin puolelle.
Mielenkiintoinen piirre prosessissa on se, että Belgiassa parlamentaarisessa käsittelyssä oleva laki voi tulla voimaan, mutta sitä ei kuitenkaan voida ottaa käyttöön. Valuutanvaihtoveroa ei nimittäin voida ryhtyä perimään ennen kuin vastaava laki on säädetty kaikissa euroalueen maissa. Syynä on se, että Belgian laillinen maksuväline ja samalla sen kansallinen valuutta on euro. Ranska on toinen maa, jossa vastaava laki on hyväksytty, mutta ei sielläkään sillä ole käytännön merkitystä.
Belgian ja Ranskan lait ja lakialoitteet ovat outoja lintuja lainsäädäntökentässä. Sopii kysyä, mikä merkitys on laeilla, jotka voivat tulla voimaan mutta joita ei voida käyttää ennen kuin muut kumppanit ovat mukana, siis todennäköisesti ei koskaan..
Pääomanliikkeiden epävakaus ja kovin suuret vaihtelut valuuttakursseissa ovat asioita, joista voi perustellusti olla huolissaan. Näiden ongelmien lieventämiseen löytyy tehokkaampia lääkkeitä kuin valuutanvaihtovero.
Maailmassa vallitseva köyhyys on paljon huolestuttavampi asia. Sen lieventämiseen valuutanvaihtoverosta ei olisi apua, koska se ei toisi kovinkaan paljon tuloja. Tehokkaampia kansainvälisiä verotusmuotoja löytyisi, jos vain kansainvälinen yhteisö olisi siihen valmis. Suoraviivainen tulonhankkimismuoto olisi esimerkiksi kehitysmäärärahojen nostaminen YK:ssa hyväksytylle tasolle.