Hanna Haurun ja runoilija
Heli Slungan kirjajulkkarit PSK Kaupunnissa Oulussa 9.2. klo 19. Bändinä J. Aslak & Mielipuoli.
"Jottei kukaan kriitikko sanoisi, ettei näin voi olla", hymähtää Hanna Hauru kysymykseen, miksi hänen uusi pienoisromaaninsa kantaa nimeä Utopia. "Semmoisia asioita ei voi tapahtua kuin mitä tässä kirjassa tapahtuu."
Haurun asteikolla Utopia onkin melko utopistista tekstiä. Inhorealistin mainetta nauttiva kirjailija kuvaa siinä melkeinpä valoisaan sävyyn autiokylän viimeisiä asukkaita, joiden päivät täyttyvät leppoisasta juopottelusta, kotiaskareista ja luonnossa liikkumisesta. Aikaisempien teosten pohjoinen karuus on edelleen läsnä, mutta uutta on henkilöhahmojen keskinäinen välittäminen ja ongelmattomuus.
"Ei ole huolen häivää, ei stressiä. Kaikki viihtyvät ja tulevat toimeen eivätkä kaipaa mitään muuta", Hauru tiivistää ja kertoo syyn linjanmuutokseen:
"Teiniangsti on lähtenyt. Kun lähestyy kolmeakymmentä, ei tunnu enää siltä, että kaikki on ahdistavaa ja perseestä."
Mikä sitten on perseestä, jos ei kaikki?
"Oulun joukkoliikenne, heh heh!"
Pläjäytys vie ajatukset Image-lehden äskettäiseen haastatteluun, jossa Hauru julistettiin "antioululaiseksi" kotikaupunkinsa vihaajaksi.
"Se juttu sai minut raivon valtaan! Kaikki perustelut oli jätetty pois: että Oulu on teknologiakylä eikä täällä ole niin kulttuuripitoista elämää kuin vaikka Tampereella, jossa asuin kolme vuotta. En minä tätä kaupunkia vihaa - en vain viihdy täällä. Mutta saihan täältä sentään töitä", Limingan taidekoulun sanataideohjaajan sijainen toteaa.
Oulu-kriittisyyden ohella Haurun ulkokirjalliseen julkisuuskuvaan kuuluvat maanis-depressiivisyys ja koulukiusatun tausta. Jälkimmäistä hän luonnehtii kärjistykseksi.
"Patelan yläasteella pojat kiusasivat kaikkia, opettajiakin. Istuivat käytävillä ja huusivat huoraa tyttöjen perään."
Maanis-depressiivisyydellä eli kaksisuuntaisella mielialahäiriöllä on suurempi painoarvo.
"Se liittyy niin paljon kirjoittamisprosessiin. Utopia on kolmas kirja, jonka olen kirjoittanut maniassa. Aloin kirjoittaa sitä runsas vuosi sitten, mutta kesällä iski depressio päälle, ja deadline siirtyi. Depressiossa en pysty tekemään mitään."
Nyt lääkitys on kunnossa ja olo tasapainoinen. Seuraava novellikokoelma on jo työn alla, mutta terveenä työskentely vaati opettelua.
"Se käy hitaammin. Esimerkiksi kielikuvien kanssa joutuu tekemään enemmän töitä. Enää ei ole kuitenkaan niin, että osaisin kirjoittaa vain maniassa."
Hauru ei ole huomannut, että avoimuus sairauden suhteen vaikuttaisi hänen teostensa tulkintaan tai vastaanottoon.
"Maanis-depressiivisyys on nykyään niin tavallista, ettei kukaan kiinnitä siihen enää juuri huomiota. Eivätkä ihmiset ajattele, että se on umpihullu."
Kirjojen raadollinen sisältö sen sijaan on herättänyt arvailuja kirjailijan taustasta. Varsinkin kahden ensimmäisen novellikokoelman äiti-tytärsuhteen kuvaukset kirvoittivat "Kauheeta kun sulla on ollut huono äiti" -tyyppisiä kommentteja.
"Vaikka äidillä ja minulla on ihan hyvät välit", Hauru naurahtaa. Hän uskoo, ettei tekstin ja kirjoittajan samaistamista voi täysin välttää. Avioeron jälkeen valmistuneen Tyhjien sielujen saari -pienoisromaanin aihe, spitaalinen äiti, oli kuitenkin tarkoituksellisen kaukana parisuhdeteemoista.
"Ettei kukaan voi vetää johtopäätöksiä."
Karun kerronnan lähde on toki omassa päässä. "Sairauden takia mulla on ehkä pimeä puoli. Tekstit eivät silti kerro suoraan mun ongelmista."
Toisaalta Hauru katsoo tarinoidensa ankeuden kumpuavan nimenomaan pohjoisen elämänmenosta.
"Asuessani Tampereella tuntui, että siellä elämä on paljon helpompaa kuin jopa Oulussa. Bussitkin kulkevat kymmenen minuutin välein."