Monet muistavat Heikki Hietamiehen yhä lähinnä MTV:n 1970-luvun suosikkiohjelman Lauantaitanssien lupsakkaana juontajana, vaikka hän on ehtinyt pitkällä toimittajan ja kirjailijan urallaan moneen muuhunkin. Suomalaisten tanssittaminen televisiossa löi häneen myös niin vahvan viihdeleiman, ettei hän itsekään ollut uskaltaa pyrkiä siitä myöhemmin eroon. Heikki Hietamies täyttää tänään 75 vuotta.
Esimerkiksi kun Hietamies 48-vuotiaana rupesi kirjoittamaan kirjoja, hänen teoksensa olivat aluksi lähinnä huumorilla höystettyjä kepeitä kertomuksia, joiden miljöönä toimi hänen kotikaupunkinsa Lappeenranta.
Vasta kuudennessa kirjassaan, vuonna 1986 ilmestyneessä Sotapoika-romaanissa, hän uskalsi valita vakavan aiheen, ja se kannatti. Lukijat pitivät kuten ennenkin, ja kriitikoiden asenne muuttui. He rupesivat noteeraamaan Hietamiehen oikeaksi kirjailijaksi.
-- Siihen asti arvostelut olivat alkaneet tavallisesti toteamuksella, että Humppa-Heikkikin on taas kynäillyt uuden kirjan", Hietamies naurahtaa. Tuolloin hän myös tajusi, että vakavat aiheet ja erityisesti menneiden aikojen ja ihmisten kuvaaminen sopivat hänelle parhaiten. Jo pelkästään syntyminen 1930-luvulla antaa hänen itsensä mielestä siihen hyvät edellytykset.
-- Minulla on lisäksi herkkä korva kuunnella, ja mieleeni jäi jo pikkupoikana runsaasti tarinoita. Kuulin niitä varsinkin yleisessä saunassa, jonne asuinkorttelini suurimmat valehtelijat kokoontuivat kertomaan juttujaan. Niistä ja muusta elämän varrella kuullusta on ollut hyvä ammentaa, Hietamies myöntää.
Historian liimatut sivut
Hietamies ei vältä kirjoissaan kipeitä asioita, vaan on esimerkiksi käsitellyt osin omiin kokemuksiinsa perustuen sotalapsi-teemaa romaanissaan Äideistä parhain. Myös kansalaissodan ja toisen maailmansodan aikaiset kärsimykset ja vääryydet ovat olleet hänen aiheitaan.
Romaanissaan Naisten talvi hän kuvaa, kuinka kansalaissodan aikana Lappeenrannassa teloitettiin 45 sahan työmiestä. Heiltä jäi 26 leskeä ja 60 punaorpoa.
-- Papit sitten vielä puhuivat sodan jälkeen, etteivät punaiset pääse edes taivaaseen. Teloitetut haudattiinkin kirkkomaahan vasta vuonna 1942, kun venäläiset sotavangit olivat ensin kaivaneet heidät ylös joukkohaudasta, Hietamies selvittää.
Kirjalla oli myös vaikutusta, sillä ainakin osittain sen ansiosta ammuttujen työläisten leskille pystytettiin muistomerkki vuonna 2003.
-- Merkittävää oli sekin, että nimenomaan pappi antoi minulle tunnustusta sanomalla, että Hietamies avaa teoksellaan historian yhteen liimautuneita sivuja niin, että näemme niiden toisenkin puolen, Hietamies kertoo.
Juontajalta lainavaloa
Hietamies ennätti työskennellä rautakaupassa, isänsä tapaan konepajalla ja pankissa tiedottajana ennen kuin siirtyi lehdistön, radion ja television leipiin. Erityisen mielellään hän muistelee vuosiaan radion viihdetoimituksessa.
-- Radiossa olin ehkä omimmalla alallani, ja olin niissä hommissa muidenkin mielestä hyvä. Hullu olinkin, kun sieltä lähdin, radiossa muun muassa Aamukahvilla- ja Lavalauantai-ohjelmia juontanut Hietamies huokaa.
Radiotyöstä hän sai myös parasta mahdollista opastusta, sillä esimiehenä oli tarkkuudestaan tunnettu Antero Alpola. Hän vaati esimerkiksi, että ohjelmissa puhutaan moitteetonta suomea.
-- Kun nyt kuuntelen radio- ja televisiotoimittajien kielenkäyttöä, tulee mieleen, että Alpolan aikaan monet heistä olisivat saaneet potkut heti ensimmäisen ohjelmansa jälkeen. Toki nytkin vaikkapa television aamuohjelmien tekijät hallitsevat sekä kielen että asiansa, Hietamies arvioi. Hän moittii nykyjuontajia siitä, että he pyrkivät itse olemaan tähtiä, vaikka se rooli kuuluu ohjelman esiintyjille.
-- Juontajan tehtävä on vain antaa lainavaloa, jonka avulla muut voivat loistaa. Tämäkin Alpolalta saamani ohje on mielestäni edelleen pätevä, Hietamies korostaa.