Soutuveneellä Kiinaan, ja hopeamitalin kanssa takaisin. Näinhän sen pitikin mennä. Viime vuoden MM- ja EM-kisojen hopeamitalistikaksikko Sanna Stén-Minna Nieminen oli yksi Suomen kovimmista mitalikorteista Pekingissä.
Olipa minkä sortin mitalisti tahansa, olympialaisista ei noin vain käydä hakemassa mitalia. Takana on aina valtava määrä työtä ja äyskärikaupalla hikeä, omistautumista urheilulle ja valintojen tekemistä.
On siellä muutakin: mitalistien takaa löytyy aina tukikoneisto, joka huolehtii siitä, että urheilijan tausta-asiat ovat kunnossa - että urheilija saa keskittyä vain kaikkein oleellisimpaan, urheiluun.
Suomen soutuliitto on pieni ja köyhä, kertaalleen konkurssin partailla käynyt. Silti se on pystynyt takaamaan tähtisoutajilleen osaavan valmennuksen ja rakentamaan pitävän suojaverkoston.
Sténin ja Niemisen taustajoukot ovat jättäneet huopaamisen vähemmälle ja antaneet soutajien soutaa. Hulluhan se on, joka huopaa silloin, kun pitää mennä eteenpäin.
Soutu elää ja voi Suomessa hyvin, siis kunto-, retki- ja puuvenesoutu. Olympialuokkien soutu on marginaalilaji, eikä yksi hopeamitali muuta tilannetta minnekään.
Tuskin maanantaiaamuna soutuvenekauppojen ovien takana tapellaan siitä, kuka pääsee ensimmäisenä ostamaan itselleen täysiveristä kilpavenettä. Tokkopa koulun pihalla lapset kinaavat siitä, kuka saa olla Nieminen ja kuka Stén.
Kotimaan marginaalisuus ei toki merkitse sitä, et-teikö mitali olisi mahtava juttu. Päin vastoin: onhan se ylikomeaa, kun tulee kaksikko Suomesta ja lyö airoa vanhojen ja pitkät soutuperinteet omaavien maiden soutajien rattaisiin.
Tahdolla ja suomalaisella sisulla sekin onnistuu.