Kirjoittaja on Kalevan yleisöarvioija, joka raportoi yleisön näkökulmasta Oulun juhlaviikkojen festivaalitapahtumista.
Oulun Muusajuhlat, Levottomia unia – kotikonsertti 14.8.
Muusajuhlilla palattiin runouden ja musiikin esittämisen juurille, kun Edith Södergranin elämää kuvaava runo- ja musiikkiesitys järjestettiin konserttisalin sijaan muhoslaisessa olohuoneessa.
Oulun Muusajuhlien runsaassa ohjelmistossa Levottomia unia -kotikonsertti vaikutti erilaisuudessaan kiehtovalta. Pieneltä ja suloisen spesifiltä.
Keskiviikkona nähty runo- ja musiikkiesitys oli rakennettu Edith Södergranin tuotannon ympärille. Esiintyjinä toimivat sanataiteilija Teija Anneli, laulaja Kari J. Hartikainen sekä pianisti Eero Jauhiainen. Konsertti järjestettiin Muhoksella Teija Annelin ja Kari J. Hartikaisen olohuoneessa, jonka ikkunoissa kimalteli auringossa kylpevä Oulujoki.
Niin idylliseltä kuin kaikki jälkeenpäin kuulostaakin, ennakkoon odotukset olivat hieman sekavat. Miltä tuntuisi mennä aivan ventovieraan ihmisen kotiin, mitä olisi odotettavissa? Vaikka ennen runoutta ja musiikkia esitettiin juuri ihmisten kodeissa ja salongeissa, on perinne hiipunut niin, että monelle pelkkä ajatuskin on vieras. Konserttisalit ja julkiset tilat ovat korvanneet intiimit illanistujaiset. Viime vuosina on kuitenkin ollut merkkejä siitä, että kotikonsertit olisivat palaamassa muotiin.
Perillä Muhoksella taiteilijat toivottivat kaikki kädestä pitäen tervetulleiksi. Ihmiset alkoivat esittäytyä toisilleen varsin luontevasti ja vielä ajomatkalla vaivannut kiusaantunut tunne katosi nopeasti. Tilanne oli sittenkin hyvin vaivaton. Yleisöä saapui paikalle reilu kymmenkunta ihmistä, eikä taloon olisi juuri enempää mahtunutkaan.
Kotikonsertin avasi pianisti Eero Jauhiainen Jean Sibeliuksen Kuusi-teoksella. Sykähdyttävän kaunis pianonsoitto täytti koko asunnon. Musiikin päättyessä Teija Anneli asteli huoneeseen ja alkoi lausua Södergranin Minä-runoa. Sanataiteilija lausui ulkomuistista runon toisensa perään, suorastaan vyöryttäen lyriikkaa yleisönsä ylle.
Teija Anneli otti paljon kontaktia yleisöönsä ja katsoi meitä suoraan silmiin niin, että ujomman vieraan katse hakeutui välillä lattiaan. Tehostekeino tuntui nyt paljon intiimimmältä kuin anonyymissa konserttisalissa. Taiteilija oli niin lähellä.
Runonlausuntaa rytmittivät Hartikaisen ja Jauhiaisen musiikkiesitykset. Kappaleet oli valittu niin, että ne sopivat yhteen Södergranin runojen kanssa. Konsertissa kuultiin esimerkiksi Kaj Chydeniuksen, Oskar Merikannon ja Frans Schubertin musiikkia. Sielukas äänimaailma ja kaikkea kehystävä jokimaisema loivat tilaisuuteen vanhojen Suomi-filmien tunnelmaa.
Illan mittaan kuultiin laaja leikkaus Södergranin tuotannosta, sillä jo pelkästään lausunnan ensimmäinen osio koostui kahdeksasta runosta. Vaikka kyseessä oli jo aiemmasta esityksestä lyhennetty versio, tiiviimpikin ohjelma olisi toiminut. Esityksen loppupuolella keskittyminen alkoi hetkittäin herpaantua, kun runovirta vain jatkui. Hartikaisen ja Jauhiaisen esittämä Eino Leinon Elegia ja sitä seurannut Teija Annelin kokoama, Södergranin elämän traagisuutta kuvannut runo-osio repivät yleisön kuitenkin taas mukaansa ja kruunasivat illan.
Kun aplodit oli annettu, tapahtui jotain, mikä toisenlaisessa ympäristössä ei olisi ollut mahdollista. Taiteilijat ja yleisö syventyivät yhdessä keskustelemaan juuri kokemastaan taiteesta, runoudesta, Södergranista ja kotikonserteista. Eräskin vieras muisteli, että hänen lapsuudenkodissaan tällaisia tilaisuuksia järjestettiin tuon tuosta. Miksi kotikonserttikulttuurin oli annettu hiipua?
Keittiössä kahvinkeitin porisi ja herkkuja notkuva tarjoilupöytä odotti keskusteluunsa uppoutunutta konserttiyleisöä. Kukaan ei tehnyt elettäkään noustakseen. Kaikki olivat yhtä vaikuttuneita, taiteilijat itsekin poikkeuksellisen avoimesti liikuttuneita.
Tuossa kotoisassa tunnelmassa ja taiteen yhdistämissä ihmisissä oli jotakin ainutlaatuista. Jotain, mitä näkisi mieluusti myös Muusajuhlien ulkopuolella.
Miksi tällaista ei tosiaan voisi tehdä useamminkin?