Globalisaation vastustajien demonisoiman Washingtonin konsensuksen sisältö on käsitteenä vähintäänkin epäselvä. Useimmiten se esiintyy iskusanana yhdessä uusliberalismin kanssa. Käsite ei kuitenkaan kuvaa mitään virallista tai epävirallista politiikkaa. Sillä ei myöskään ole kytkentää taloustieteen uusliberalistisen koulukunnan suosittamaan talouspolitiikkaan.
Washingtonin konsensus palautuu vuoteen 1989 ja Latinalaisen Amerikan maiden 1980-luvun syvään velkakriisiin. Nimitys kuvaa ekonomistikunnan käsitystä siitä, mitä toimia alueen talouksien vakauttamiseksi pidettiin ekonomistipiireissä siihen aikaan yleisesti tarpeellisina.
Listan laati Institute of International Economics -tutkimuslaitoksen ekonomisti John Williamson. Hän kokosi Latinalaisen Amerikan maiden kriisiä käsitelleen seminaarin pohjapaperiin kymmenen politiikkauudistusta, joilla hänen käsityksensä mukaan oli silloin laaja tuki ekonomistien keskuudessa.
-- Nimitin uudistusohjelman Washingtonin konsensukseksi. En ikinä kuvitellut luovani nimitystä, josta tulisi ideologisen taistelun sotahuuto vuosikymmeniksi, sanoi Williamson IMF:n aikakausjulkaisussa Finance & Developmentissa puolitoista vuosikymmentä myöhemmin.
Williamsonin lista on unohtunut, mutta globalisaation vastustajat puhuvat nyt Washingtonin konsensuksesta mörkönä. Usein se kytketään yhteen uusliberalistisen talouspolitiikan aaveen kanssa. Tämä kytkentäkään ei Williamsonin mukaan perustu tosiasioihin.
Listalla kymmenen kohtaa
Uusliberalismi on toisen maailmansodan jälleen Wienin koulukunnan piirissä syntynyt taloustieteen oppisuunta. Sitä ajoi ja ajaa edelleen vuonna 1947 perustettu Mont Pelerinin yhdistys. Sen tunnetuimpiin perustajiin kuuluivat muun muassa Friedrich Hayek ja Milton Friedman.
Williamsonin listalta puuttuvat kaikki keskeiset uusliberaalien tavoitteet kuten monetarismi, alhainen verotus, minimalistinen valtio ja vapaat pääomaliikkeet.
Washingtonin konsensuksen kymmenen kohdan listan muodostivat julkinen menokuri, julkisten menojen priorisointi, verotuksen uudistaminen, korkosäännöstelyn purkaminen, kilpailukykyinen valuuttakurssi, kaupan vapauttaminen, suorien sijoitusten vapauttamien, yksityistäminen ja omaisuuden suoja.
Washingtonin konsensus oli monelta osin aikaan ja Etelä-Amerikan 1980-luvun velkakriisiin sidottu keskustelunavaus. Osa sen suosituksista on kahdessa vuosikymmenessä ehtinyt menettää merkityksensä. Jäljelle jääneitä tuskin voi pitää kovin kummallisina vaikkapa Euroopan unionin EU:n sisämarkkinasääntöihin tai talous- ja rahaliiton ehtoihin verrattuna.
