Lähteet: Kempeleen kirkkohaudat - Oulun yliopiston arkeologian laboratorion tutkimusraportti 11,
K. I. Cajanus: Kempeleen seurakunnan vaiheita,
Mauno Hiltunen: Kempeleen historia
Vuosi 1756 oli synkkä Kempeleen kylässä. Varakkaiden talollisten lapsia kuoli toinen toisensa jälkeen. Kirkon alle haudattiin ennätysmäärä ihmisiä: vuoden aikana kaikkiaan 12.
Sukunsa holveihin menivät Niemelän Abraham ja Margareta, Ollilan Samuel, Ohukaisen Briita, Tapanilan Johannes sekä Kuivalan Valpuri ja Anna. Myös papin lapset Greta ja Katarina Helander pääsivät arvokkaille hautapaikoille.
Kirjattuja kuolinsyitä olivat tuntematon lastensairaus, hinkuyskä ja isorokko. Aikuiset kuolivat korkeaan kuumeeseen, rintakipuun, pistoksiin tai vanhuuden heikkouteen. Punataudin tiedetään riehuneen kylässä noihin aikoihin useina vuosina. Imeväiset sairastuivat ripuliin, kun heille pantiin maitoa sarveen roikkumaan kehdon päälle ja se lämpeni siinä piloille.
Ehkä juuri joku tuona vuonna kuolleista lapsista puettiin pitsireunaiseen myssyyn ja palttinasidoksisesta pellavasta ommeltuun pukuun. Ranteet koristeltiin röyhelöin ja punaisin rusetein. Päähän pantiin metallilankakoristeinen tekokukkaseppele ja ruumiin yli olkapäältä arkun jalkopäähän tekokukkanauha. Kädet nostettiin sievästi rinnalle.
Siinä asennossa lapsi, ilmeisesti pieni tyttö, on edelleen mäntyarkussaan, jonka pituus on 85 senttiä, leveys 32 senttiä ja korkeus ilman jalkoja 25 senttiä. Arkku on hyvin säilynyt, ja ruumis on muumioitunut kuivumalla. Sieviä, pyöreitä kasvoja peittää vielä iho. Jopa silmäluomien jäänteitä on näkyvissä.
Arkku on nostettu pois kivestä muuratusta hautakammiosta (kartassa A) kammion kattohirsien päälle, samoin kuin kaksi muuta lapsen arkkua (haudat 1-3). Myös toisessa niistä on muumioitunut tyttövauva, jolla on tykkimyssyn kaltainen päähine. Varsinainen hautausvaate on sifonkimaista harsoa. Lapsen vyötäröllä on ripsisidoksista, painokuvioista koristenauhaa ja hihansuissa vihreää silkkinauhaa.
Kolmannen kansi on kiinni ja ehjä, joten vainajasta ei ole havaintoja.
Lapsimuumiot löytyivät vuonna 1936, kun Kempeleen kirkkoherra Kaarlo Ilmari Cajanus määräsi tekemään tarkistuksia lattian alla ennen kirkon 250-vuotisjuhlia. Silloin kiviset hautaholvit ilmeisesti avattiin ja pienet arkut nostettiin kammion reunalle lähemmin tarkasteltaviksi. 1950-luvulla kirkon rakenteissa tehtiin korjauksia, ja arkkuja saatettiin liikuttaa myös silloin.
Kammion laidalla ne olivat unohdettuina aina vuoteen 1993, kunnes kappalainen Timo Riihimäki ja seurakuntamestari Maire Väisänen poistivat kirkon kuorista yhden lankun ja kiemurtelivat lattian alle tutkimaan mahdollisia sieni- ja muita vaurioita. Holveista löytyi lisää hyväkuntoisia arkkuja ja kuivumalla muumioituneita ruumiita.
Oulun yliopiston arkeologian opiskelijat kartoittivat Kempeleen kirkkohaudat systemaattisesti 1996. Hautarauhaa ei rikottu, vaan haudat ja niiden jäänteet tutkittiin ulkokohtaisesti vainajiin kajoamatta. Tutkimusta ohjasi Kirsti Paavola, joka väitteli pohjoisen kirkkohaudoista 1998. Muumioille ei haluttu väitöksen yhteydessä laajaa julkisuutta.
Väitöstä varten käytiin läpi myös Haukiputaan ja Keminmaan kirkkojen alla olevat haudat. Niistäkin löytyi useita muumioituneita vainajia. Keminmaan muumioista monet ovat paremmin säilyneitä kuin esillä oleva kirkkoherra Rungiuksen ruumis. Arkuissa on nimikylttejä toisin kuin Kempeleessä, jossa kaikki vainajat ovat nimettömiä. Kyltit eivät kuitenkaan ole täysin luotettavia, koska arkkuja on saatettu kierrättää vainajalta toiselle.
Kempeleen kirkossa on kaksi muurattua holvia (A ja B) itäpäässä eli kuorin alla ja kaksi hirsisalvoskammiota (C ja D) niiden länsipuolella. Jälkimmäisiä ei ole avattu. Lisäksi kirkon keskellä ja länsipäässä on lukuisia ns. multahautoja, joista on jäänteenä yksittäisiä luita.
Kirkon alle on haudattu vajaan sadan vuoden aikana ainakin 134 vainajaa. Hautaaminen aloitettiin vuonna 1695 pian kirkon valmistuttua ja lopetettiin 1780-luvulla muun muassa terveydellisistä syistä annettujen määräysten takia. Piispa oli yrittänyt saada kempeleläisiä luopumaan tavasta jo aikaisemmin, koska kirkon rakenteet kärsivät jatkuvasta lattian avaamisesta.
Tiedot hautauksista on saatu Kempeleen kirkonarkiston kuolleitten ja haudattujen luetteloista sekä tilikirjoista. Merkinnöissä on puutteita, ja siksi haudattujen lukumäärä voi olla laskettua suurempikin.
Kuka tahansa ei päässyt kuolemansa jälkeen kirkon alle. Hautapaikat olivat kalliita, ja siksi vain varakkaiden talonpoikaissukujen ulottuvilla. Papereissa joidenkin paikkojen hinnaksi mainitaan 3 taalaria. Myös pitäjänapulaiset eli papit perheineen saivat arvokkaan haudan niukoista tuloistaan huolimatta.
Talolliset Antti Ollila ja Erkki Junttila muurauttivat vuonna 1749 kivisen kammion seitsemän vuotta aikaisemmin lunastamansa kuorihaudan paikalle. He olivat aikaansa edellä, sillä 1758 emäseurakunnan, Limingan, pitäjänkokous määräsi, että hautaholvien on oltava kivisiä. Hajuhaitat olivat maatumisen alkuvaiheessa todennäköisesti melkoisia, sillä arkku saattoi olla paikoin vain noin 50 sentin päässä lattialankuista.
Kolmen vuoden kuluttua kivikammion valmistumisesta Antti Ollila pääsi hautaan yhdessä vaimonsa Briitan kanssa.
Olliloiden ja Junttiloiden lisäksi kirkkohautoihin siunattiin muun muassa Tuohinoita, Ohukaisia, Vuoppoloita, Niemelöitä, Sarkkisia ja Tapaniloita. Vuonna 1700 Kempeleessä oli 33 taloa.
Ensimmäinen Kempeleessä asunut pitäjänapulainen, Gabriel Peitzius, haudattiin kirkon lattian alle samoin kuin seuraajansa Henrik Helander. Luetteloissa mainitaan myös aateliselta kalskahtava nimi, kenraalimajuri ja ritari Joakim Georg von Ganschou. Isoajakoa suorittamassa olleen maanmittausinsinööri Magnus Gustaf Fillmerin ruumis päätyi Kempeleenharjun hiekkaan.
Hautakammion Bainoalla säilyneellä vainajalla (hauta 12) on jäljellä pitkiä, kiharoita hiuksia ja kulmakarvoja. Hän on ollut ilmeisesti yli 30-vuotias mies. Hiusten pituus, säämiskähansikkaat ja kallis arkku viittaavat muuhun kuin talonpoikaissäädyn edustajaan. Mies saattaakin olla yksi oululaisporvareista, jotka haudattiin Kempeleen kirkon alle, kun uutta tuomiokirkkoa rakennettiin 1780-luvun alussa.
Vanha leski Maria Vuoppola oli viimeinen kempeleläinen, joka haudattiin kirkkohautaan maaliskuussa 1781. Ilmeisesti neljä oululaisten arkkua tuotiin sinne tämän jälkeen.
Hautakammio A:ssa on kolme arkkua (haudat 5, 7 ja 9), joissa on samanlaiset kilvet kuin haudan 12 arkussa. Niistä yhdessä on kaksi vainajaa, luultavasti äiti ja lapsi. Kilvet teksteineen muistuttavat Turun tuomiokirkon 1780-luvun vainajien kilpiä. Ollilan ja Junttilan suvuista ketään ei lähdetietojen mukaan haudattu kirkkoon enää 1770-luvun lopussa tai 1780-luvulla.
Tinatut kahvat ja komeat heloitukset olivat arkuissa kiellettyjä vuodesta 1776 lähtien ylellisyyssäädöksen perusteella. Muutamissa tapauksissa tätä säädöstä on Kempeleessä rikottu. Aikuisvainajien vaatetus ei ollut varsinaisesti säädösten vastainen. Ylellisimpiä olivat lasten vaatteet ja koristeet.
