Joulukuun lopussa vuonna 1984 inarilaisessa metsässä oli menossa vihkitilaisuus. Kesken kaiken Lapin lennoston hävittäjät pyyhkäisivät juhlapaikat yli kohti pohjoista.
”Naureskelimme siinä, että onpa tämä hieno tilaisuus, kun ylilentokin on järjestetty”, inarilainen Teuvo Katajamaa muistelee.
Ylilennosta ei kuitenkaan ollut kyse. Hävittäjät olivat menossa tarkistamaan, mikä oli se lentävä esine, joka näkyi Ilmavoimien tutkassa hetkeä aiemmin. Esine oli tullut koillisesta eli Barentsinmeren suunnasta. Tutkasta se katosi Inarijärven kohdalla.
Hävittäjät eivät nähneet tarkastuslennollaan mitään erityistä. Ilmavoimissa päätettiin olla tutkahavainnosta hissukseen. Sehän tiedettiin koko maailmassa, että Neuvostoliitolla oli Barentsinmeren alueella varsin paljon sotilaskalustoa.
Rapsakka pakkanen
Viisi päivää myöhemmin eli 2. tammikuuta tutkahavainto tuli julkisuuteen. Norjan sotilasviranomaiset tiedottivat, että Neuvostoliiton ohjus oli lentänyt Norjan yli Suomen puolelle. Jo samana iltana Ilmavoimat myönsi, että tutkahavainto lentävästä esineestä oli tehty.
Kylmän sodan maailmassa tunnelma sähköistyi. Itäisen mahtivaltion ohjus oli lentänyt Yhdysvaltojen leiriin kuuluvan Nato-maa Norjan yli Suomeen.
Julkinen tieto ohjuksesta aloitti välittömästi massiivisen etsintäoperaation Inarissa. Rajavartioston väki etsi ohjusta helikoptereiden ja moottorikelkkojen avulla Inarijärven itä- ja pohjoisosista.
Suurvaltajännitteiden maailmassa ohjusetsinnöistä tuli myös todellinen mediatapahtuma. Inariin virtasi mediaväkeä kaikkialta Suomesta sekä useista kansainvälisistä medioista.
”Inari ei ollut koskaan aikaisemmin ollut niin kansainvälinen paikka kuin silloin”, Katajamaa toteaa.
Alkutalvi 1985 oli Inarissa kylmä. Pakkanen paukkui päivästä toiseen -30 ja -40-asteen välillä ja toisinaan alle -40 asteessakin. Kylmyys vaikeutti esimerkiksi etsintöihin osallistuneiden kelkkapartioiden työskentelyä. Lisäki maasto oli varsin vaikeakulkuista ja louhikkoista.
Rajavartioston kopterit toimivat kuitenkin kalseasta säästä huolimatta.
Myös Lapin talviin tottumattomille lehtimiehille jäätävä sää aiheutti päänvaivaa.
Etelästä oli lennätetty kaksi siviilihelikopteria, joilla toimittajat ja kuvaajat olivat aikeissa lähteä katsomaan maastoa. Joinain päivinä koptereita ei kuitenkaan saatu ilmaan. Myös monet autot jämähtivät Ivalo-hotellin parkkipaikalle tai hyytyivät tien varteen.
Paikallisille yrittäjille toimittajien virta tarkoitti sitä, että kauppa kävi. Karvalakeille, kunnon jalkineille ja käsineille oli kysyntää.
”Hyvät kelkkavarusteet meinasivat käydä vähiin. Kelkkoja ei niinkään kyselty, vaan paikalliset yrittäjät kuljettivat toimittajia”, kertoo jo tuolloin safariyrittäjänä toiminut Katajamaa.
Neuvostoliitto pahoitteli
Maastoa haravoitiin tammikuun alussa viiden päivän ajan. Rajavartiostolla oli mukana etsinnöissä neljä helikopteria ja noin parikymmentä moottorikelkkamiestä. Etsinnät osoittautuivat tuloksettomiksi. Tutkassa näkyneestä lentävästä esineestä ei näkynyt mitään merkkiä. Tilannetta vaikeutti se, että alueen yli oli pyyhkäissyt vuodenvaihteen aikaan lumimyrsky.
Etsintöjen myötä myös Neuvostoliitto osallistui ohjuskeskusteluun. Suomen suurlähettiläs V. M. Sobolev kävi esittämässä Suomen ulkoministeri Paavo Väyryselle selvityksen tapahtumasta sekä hallituksensa pahoittelut.
Myös Norjassa Neuvostoliitto pahoitteli tapahtunutta
Suomessa ihasteltiin sitä, että Neuvostoliitto reagoi tulivat nopeasti, vain parin tunnin päästä siitä, kun ulkoministeriö oli asiasta selvitystä pyytänyt.
Pahoittelut tulivat siis kahdeksan päivää sen jälkeen, kun ohjus oli Inarijärven pohjaan uponnut.
Etsinnät uuteen vauhtiin
Kolmen viikon päästä etsintöjen lopettamisesta maailman huomio kiinnittyi jälleen Inarijärvelle. Ratkaiseva käännös oli se, kun postia kuljettanut Veijo Saijets vei jäältä löytämänsä muovikappaleen Ivalon Rajakomppaniaan 28. tammikuuta. Ilmavoimien arvion mukaan kyseessä oli ohjuksen osa.
Kappaleen löytöpaikka eristettiin, ja paikalle saapui nyt myös Ilmavoimien väkeä. Nosto-operaatioon osallistui enimmillään 40 miestä.
Nautsinsaaren edustalla olevaa jääkenttä haravoitiin tarkkaan, pieni alue kerrallaan. Jo ensimmäisenä etsintäpäivänä lumen keskeltä löytyi paljon pienehköjä ohjuksen kappaleita. Niiden joukossa oli myös maaliohjuksen metrin mittainen kärki.
Jäässä oli myös merkkejä siitä, että jokin iso esine oli mennyt jään läpi. Avantojen sahaaminen aloitettiin saman tien. Seuraavana päivänä sukeltajat painuivat pimeään Inarijärveen.
Sukeltajien työskentely noin -40 asteessa oli vaativaa. Avantojen pinnalta piti lapioida koko ajan pois jääriitettä. Jäälle tuotiin myös lämmitetty teltta sukeltajia varten. Kovan pakkasen vuoksi sen dieselillä toimivassa lämmittimessä oli aika-ajoin ongelmia.
Inarijärven pohjasta kuitenkin löytyi se, mitä haluttiinkin löytää: Neuvostoliiton maaliohjuksen suurimmat kappaleet.
Ohjus ei siis ollut räjähtänyt, vaan törmännyt täydellä vauhdilla Inarijärven jäähän, jolloin pikku kappaleita oli irronnut ja lentänyt pitkin jäätä. Suurimmat osat olivat uponneet pohjaan. Vettä uppoamispaikalla oli reilut 10 metriä.
Sirpalekeittoa ja ohjusmunkkeja
Ohjuksen etsinnät olivat yleinen puheenaihe Inarissa.
”Kyllähän se baaripuheissa kuului. Ja hyvin nopeasti se näkyi myös ruokalistoilla. Oli sirpalekeittoa ja ohjusmunkkeja”, Teuvo Katajamaa kertoo.
Hänen mukaansa ohjus ei kuitenkaan aiheuttanut pelkoa paikallisten keskuudessa.
”Pian selvisi, että se oli suunnastaan harhautunut maaliohjus.”
Etsinnät Suolisvuonon suulla eivät myöskään saaneet paikkakunnan ihmisiä liikkeelle. Keskelle erämaata ja purevaa pakkasta lähtivät vain viranomaiset ja media.
Katajamaa kertoo, että suurin osa toimittajista meni löytöpaikalle Partakon kautta. Matkaa Ivalosta Partakkoon on noin sata kilometriä. Sen jälkeen matkaa jatkettiin Inarijärven jäätä pitkin useita kymmeniä kilometrejä. Toinen reitti meni Veskoniemen kautta. Silloin jäätä pitkin piti matkata lähes sata kilometriä, mutta kokonaisuudessaan matka Ivalosta oli lyhyempi.
Etsintäpäivät olivat paikallisille taksiyrittäjille kulta-aikaa. Media tarvitsi kyydin Suolisvuonon edustalle, ja koska paikalta ei kannattanut lähteä välillä pois, autot hyrskyttivät koko päivän rivissä Inarijärven jäällä.
Nopea nosto-operaatio
Ohjuksen osien nostaminen tapahtui lopulta varsin nopeasti. Sukeltajat menivät jään alle torstaina 31. tammikuuta, ja jo 4. helmikuuta Ilmavoimat kertoi, että nosto-operaatio on saatu loppuun.
Siihen mennessä avannoista oli nostettu sukeltajien kiinnittämien liinojen ja helikopterien avulla tuhansia kiloja ohjusromua. Suurin yksittäinen kappale oli ohjuksen peräosa, joka painoi 1200 kiloa.
Etsintöjen päätteeksi viranomaiset poseerasivat jäällä yhteen kasatun avaruusromun vieressä. Neuvostoliittolaisella ohjuksella oli mittaa noin kymmenen metriä, siipien kärkiväli oli vähintään kolme metriä ja laite painoi yli 2200 kiloa. Ohjuksen löydyttyä varmistui myös se, että kyseessä oli todella maaliohjus eikä risteilyohjus, kuten Norja etsintöjen alkuvaiheessa väitti.
Elämä Nautsinsaaren edustalla hiljeni. Ohjuksen romut palautettiin Ilmavoimien tutkinnan jälkeen Neuvostoliittoon, ja toimittajalauma matkusti etelämmäs.
Teuvo Katajamaa kertoo, että ohjus nousee yhä toisinaan puheenaiheeksi.
”Se on vielä ihmisillä muistissa. Joskus muualta tulleet saattavat kysyä, mihin se ohjus putosi.”
Putoamispaikka on kuitenkin yhä tiettömien taivalten takana, erämaan rauhassa, eikä pohjaan jäänyt neuvostoromu ole herättänyt sen suurempaa innostusta.
”Ei se ole kiinnittänyt huomiota. Täällä on totuttu sotaromuun”, Katajamaa toteaa.
Katso kuvagalleria.
Lähteet: Kalevan arkisto, Ylen Elävä arkisto
