Euroopassa on harvaa yhtä upeaa kaupunkimaisemaa kuin on Budapest ja Tonavan ranta illan alkaessa hämärtää. Valaistut sillat, leveä majesteettinen joki, Gellert-vuoren tumma hahmo patsaineen, kuninkaanlinna ja Tapaninkirkko ylväinä ylhäällä Budan puolella, parlamenttitalon helmi johdattamassa Pestin valoihin.
Tämä näky on ollut ylväs aina, mutta ei ole niin kauan siitä, kun Tonavan pinta heijasteli varsin harmaata ja näköalatonta elämää. Unkari oli sosialistileirin "iloisin parakki" ja tarjosi kansalaisilleen suurimmat vapaudet: kerran kolmessa vuodessa heillä oli rajoitettu mahdollisuus käydä lännessä. Kahviloita Budapestissa oli, kävelykatukin, mutta tulevaisuus ei paljoja lupaillut.
Nyt sitä tulevaisuutta eletään. Budapest on muuttunut eurooppalaiseksi metropoliksi charmiaan vain kasvattaen, ei vielä yltäkylläisen rikkaaksi mutta selvästi vauraaksi, ja jäsenyys Euroopan unionissa häämöttää jo nurkan takana. Natossa Unkari jo on.
Tämän enempää ei maa ehdi runsaassa kymmenessä vuodessa muuttua. Unkari kuuluu siihen joukkoon, joka Euroopan suuren murroksen jälkeen on päässyt tavoitteisiinsa.
Jokaisen maan historiassa on oma ratkaiseva hetkensä, jota ei voi ohittaa. Suomelle se taisi olla talvisota, Unkarille se on vuosi 1956. Sen ajan tapahtumat heijastuivat vuosikymmeniksi eteenpäin, ja pääsy eteenpäin vuoden 1989 murroksessa edellytti kirjaimellisesti vuoden 1956 hautaamista uudelleen. Vasta oman historiansa kohtaamisen jälkeen maa pystyi katsomaan tulevaisuuteen.
Toisen maailmansodan jälkeen Budapest oli raunioina, kaikki sillat räjäytettyinä, yli satatuhatta juutalaista kaupungista tapettaviksi vietyinä. Se oli historian nollapiste, mutta se on jättänyt yllättävän vähän jälkiä. Kaikki mustavalkoiset kuvat kirjojen kansissa liittyvät aivan toiseen tapahtumaan: neuvostopanssareihin Budapestin kaduilla, kansannousuun 1956.
Stalinistinen diktaduuri vallitsi 1950-luvulla
1950-luvun alussa Unkarin kansantasavallassa vallitsi stalinistinen diktatuuri, joka 1956 oli tullut tiensä päähän. Syntyi nopea poliittinen tilanne, jossa kansan protestit ja puolueen uudistusmieliset voimat yhtyivät. Pääministeriksi nousi Imre Nagy, ja tapahtumat lähtivät vyörymään kiihkeästi: sananvapaus, julistus puolueettomuudesta, neuvostojoukkojen liikehdintä ja vetäytyminen, niiden tulo uudelleen, katutaistelut keskellä Budapestia, tuhansia kuolleita, kymmeniätuhansia maanpakolaisia, turha toive lännen avusta.
Imre Nagy pakeni Jugoslavian lähetystöön. Sieltä hänet siirrettiin Romaniaan, kunnes palautettiin Unkariin tuomittavaksi. Hirttopäätöksen aikaan vastuussa maasta oli jo Janos Kadar, Nagyn entinen kumppani, Unkarin tuleva pitkäaikainen johtaja, Urho Kekkosen kaveri.
Kadarin pitkän valtakauden aikana Unkarista tuli vähitellen oloiltaan sosialistileirin kenties vapain maa, mutta oli yksi asia, josta ei voinut puhua: 1956.
Vuoden 1989 keväällä kävin valokuvaaja Ilkka Laineen kanssa tekemässä Kalevaan juttusarjaa Unkarin murroksesta. Yksi kohteista sijaitsi kaukana Budapestin keskustasta, Rakoskereszturin valtavan hautausmaan äärimmäisessä nurkassa, ruohottuneessa korttelissa 301.
Hiljattain oli saatu selville, että juuri tuolla sijaitsivat Nagyn ja muiden teloitettujen kansannousun johtajien merkkaamattomat haudat: pelkkiä painanteita ruohon ja pusikon keskellä. Tie sinne oli savivelliä, mutta paikalle johti jatkuva hiljainen kävijöiden virta. Kaikki ruohokuopat oli peitetty kukilla ja seppeleillä.
Nyt kävelen uudelleen hautausmaan kortteliin 301. Matka on yhä pitkä, ja alun hyvinhoidettu kalmisto muuttuu pusikoksi, jonka seassa siellä täällä lojuu unohdettuja hautapaikkoja. Mutta tie on päällystetty, ja lopulta edessä on viimeinen nurkka.
Siellä on aukio ja oudon näköinen vaalea veistos. Sen vieressä ovat hautakorttelit, jotka nyt ovat muuttaneet täysin muotoaan.
Polun vieressä on kaksi suurta taulua täynnä nimiä: vuoden 1956 uhrit, mutta myös vuodet 1951 ja -52. Unkarinkielinen teksti puhuu kommunismin diktatuurista. Ja nurmikolle on pystytetty toinen toisensa jälkeen noin ihmisen korkuisia, tummia puupylväitä, jotka on yläpäästään veistäen muotoiltu ja koristeltu ja joissa jokaisessa liehuu nauha Unkarin värein. Imre Nagyn hauta on tämän kaiken keskellä, vierellään tuntemattomien uhrien muistolaatta.
Näky on hiljaisuudessaan vaikuttava, lähes aavemaisen harras. Kaukaa katsoen pylväät ovat kuin jokin intiaanien toteemimetsä, ja outoa tunnelmaa korostaa, ettei ketään muuta ihmistä ole missään. Tämä on kaukana hautausmaan ydinosista, on arkipäivän aamu, eikä Unkarin kansalliselle muistomerkille kellään ole mitään tekemistä. Vuosia on jo mennyt, asiat sovittu historian kanssa.
Nagyn muistoseremoniat pidettiin teloituksen vuosipäivänä 16. kesäkuuta vuonna 1989 Budapestin keskustassa Sankarten aukiolla. Sosialistit olivat yhä vallassa, väentungos valtava, ja muutoksen hyökyaalto lähtenyt liikeelle.
Raju ajan riento
muutti Unkarin
Sitä ei voinut pysäyttää. Unkari avasi rajansa, tuhannet itäsaksalaiset vaelsivat sen kautta länteen. Yhtenä viikonloppuna Wien pulmahti täyteen ihmetteleviä unkarilaisia. Budapestissa neuvoteltiin, väännettiin kättä uudesta perustuslaista, neuvostojoukot olivat yhä kasarmeillaan.
Vuoden 1989 lopulla Unkari sai aikaan perustuslain, jota sen ainoana Itä-Euroopan maista ei ole tarvinnut myöhemmin muuttaa. Valta vaihtui vaaleilla. Presidenttinä oli 1990-luvulla kansannousun veteraani, kirjailija Arpad Göncz, joka teki pitkän kiertomatkan Venäjän sydänmaille suomalaisugrilaisten sukukansojen pariin. Maan sisäpolitiikka on ollut sekavaa ja riitaista, siis normaalia, eikä nykyisten poliitikkojen nimiä kukaan ulkomailla enää muista. Unkari on päässyt aikaan, jossa ei tarvita suurmiehiä eikä suuria tekoja.
Lähden talsimaan takaisinpäin korttelista 301. Ferihegyn lentokenttä on lähellä, ja taivaalle kaartaa koko ajan Malevin ja muiden yhtiöiden koneita. Muita vainajia se saattaa häiritä, mutta tuskin Imre Nagya, joka nimenomaan yritti avata Unkaria maailmalle - mutta aikana, jolloin vastauksena haaveeseen olivat panssarivaunut.
Kirjoittaja on EU:n komission apurahan turvin tutustumismatkalla Turkkiin, Bulgariaan, Romaniaan, Unkariin ja Sloveniaan.