Slovenia, entisen Jugoslavian pohjoisimmasta osasta syntynyt pikkuvaltio on pyyhkinyt kaikki ex-Jugoslavian pölyt jaloistaan ja suunnannut vakauteen ja vaurauteen.
Se on Unkarin naapuri, mutta kahdella naapurilla ei juuri vähempää voisi olla tekemistä keskenään.
Unkarin lentoyhtiö ei lennä Ljubljanaan, eikä Slovenian lentoyhtiö Budapestiin. Slovenialainen toimittaja vakuutti keväällä, ettei maiden välillä kulje edes junaa.
Kulkee sellainen kuitenkin, kolmen mukavin istuimin varustetun vaunun tynkä, jossa matkustajia on vain kourallinen ja heistäkin suurin osa jää pois Unkarin puolella rajaa. Muutama nuokkuva nuori, pari englanninkielisiin konferenssipapereihin uppoutunutta naista, joku turisti.
Kokonaan erilainen kokoonpano ja kokonaan erilainen matka ja maisema kuin muualla itäisessä Euroopassa - mutta nyt kyseessä on kaksi vaurastuvaa ja vähän yksinäistä maata, joiden menneisyydet vain vähän sivuavat toisiaan.
Toinen on itsenäisenä vasta 13 vuotta historiastaan, toinen kärsii yhä kammottavasta kadonneen suuruuden kompleksista, myyttisen unkarilaisyhteisön hajoamisesta ja unkarilaisvähemmistöjen kehnosta kohtelusta nykyisten rajojen ulkopuolella.
Kun Budapestista ollaan kolkoteltu lounaaseen viitisen tuntia, ollaan Slovenian rajalla. Siinä ei kauaa seistä, passeja lähinnä vain vilkaistaan.
Yli mennään paljon helpommin kuin millään itäisen Euroopan rajalla tähän asti. Mutta Unkarille tämä lyhyt pätkä on ainoa raja, johon ei liity minkäänlaisia historian komplekseja. Slovenia ei ole vanhaa "pyhää" Unkaria, eikä sieltä ole koskaan häiriköity Unkariin päin.
Siispä maat ovat nyt kuin eivät toisiaan huomaisikaan. 500-sivuisessa Unkarin historiaa koskevassa kirjassa Slovenia mainitaan kerran. Puhe on silloin vuodesta 1040.
Kaikilla näillä asioilla on yhä väliä, sillä unionin laajetessa EU saa samalla sisäänsä ja ulkorajoilleen harvinaisen mutkikkaan vähemmistökysymyksen.
Tajunnassa on
vanha Unkari
Bukarestista, Romaniasta Budapestin ja Slovakian pääkaupungin Bratislavan kautta Prahaan kulkeva juna matkaa vain osan ajastaan Unkarissa, suurimman aikaa muualla.
Mutta monelle unkarilaiselle tuo matka olisi toisensävyinen kuin turistille, joka näkee vain nykyiset rajat. Syvälle kansakunnan tajuntaan on syöpynyt vanha Unkari, joka kattaisi tuosta matkasta lähes kaiken, vain molemmat ääripäät poislukien.
Oli elokuun 20. päivä vuonna 1996 Budapestissa, jo pimeä ilta, ja äkkiä taivas räjähti Tonavan yllä. Silloilta ja siltojen takaa nousi korkeuksiin ilotulitusraketteja toinen toisensa jälkeen, yhä korkeammalle ja yhä komeampina, loputtomalta tuntuvana sarjana ihastuksesta huokailevien, kymmenien tai satojentuhansien katsojien ylle.
Unkari vietti siinä 1100-vuotispäivää historiansa suurimmalla ilotulituksella muistaen hetkeä, jolloin madjaarien vaeltavat, etäisesti suomensukuista kieltä puhuvat heimot saapuivat idästä ja levittäytyivät edessä olleelle hedelmälliselle Tonavan alangolle. Harva maa pystyy vuoden tarkkuudella laskemaan oman ajanlaskunsa alun. Täällä se on mahdollista, vaikka kukaan ei olekaan todistamassa, että laskut menivät aivan oikein. Sinnepäin kuitenkin.
Historia on
vaikea pala
Unkarilaisille historia on vaikea pala, ylpeyden ja katkeruuden aihe aivan poikkeuksellisella tavalla. Maa tuntee olevansa yksin, kielisukulaisia ei ole lähimaillakaan. Suomalaiselle kielen sointi on oudon tuttu, naapureille aivan käsittämätön.
Unkarin historialliseen kuningaskuntaan - väliin itsenäisenä, väliin mongolien ja ottomaanien maahan lyömänä, väliin tyytymättömänä osana Habsburgien valtavaa Itävalta-Unkaria - kuului kiinteänä osana Transylvania, siis suurin osa nykyistä Romaniaa, siihen kuului koko nykyinen Kroatia, osia nykyisestä Serbiasta, liki koko nykyinen Slovakia, ja vielä pala Ukrainaa.
Se oli suuri, monikansallinen alue, ja se oli ennen kaikkea jotain aivan muuta kuin nykyinen typistetty pieni kansallisvaltio.
Unkarilaisten katastrofi toteutui ensimmäisen maailmansodan jälkeen 1920 Trianonin palatsissa Versaillesissa, Pariisissa, kun voittajavallat paloittelivat Itävalta-Unkarin riekaleet.
Unkarille annettiin itsenäisyys, mutta sen pinta-alaksi jäi vain kolmannes entisestä, ja väkilukukin laski lähes kolmannekseen. Menetetyillä alueilla asui monenlaista väkeä, mutta historioitsija Paul Lendvai laskee, että rajojen taakse jäi 3 277 000 kansallisuudeltaan unkarilaista ihmistä.
Suomi menetti Karjalan hävityn mutta kunniakkaan sodan kautta, ja asukkaat pakenivat pois. Unkarilaisten Trianonissa saama kansallinen tyrmäysisku oli aivan toista luokkaa. Toisen maailmansodan aikana se purkautui raivokkaaseen revanssiyritykseen Saksan avulla ja rajuun vähemmistövainoon, kommunistivuosina se pakkokoteloitiin "kansojen ystävyyteen", vaikka unkarilaisvähemmistöt olivat hätää kärsimässä kaikissa naapurimaissa.
Tämä vaikuttaa yhä alueen politiikkaan. Vuonna 1990 ensimmäinen demokraattisesti valittu pääministeri Joszef Antall julisti olevansa "kaikkien unkarilaisten pääministeri" ja hermostutti sillä kaikki naapurimaat perusteellisesti.
Seuraajat ovat osanneet varoa sanojaan paremmin, mutta kaksi vuotta sitten Unkari hyväksyi lain, jossa naapurimaiden unkarilaisista puhutaan "yhtenäisen Unkarin kansakunnan" jäseninä ja annetaan heille työntekoa, opiskelua ja terveydenhoitoa koskevia oikeuksia.
Koska moinen laki ei mitenkään istu EU:n periaatteisiin, parlamentti joutui sitä laimentamaan, mutta samat paineet ovat yhä pinnan alla nyt ja ties minne asti hamaan tulevaisuuteen.
Mutta omituinen tynkäjuna on jo aikaa sitten jättänyt Unkarin huolineen taakseen ja pysähtynyt Ljubljanan rautatieasemalle, ja pölyisten miljoonakaupunkien jälkeen olo on vähän kuin Tampereelle tulisi.
On tämä kuulemma vähän sitä isompi, mutta että valtion pääkaupunki?
Kirjoittaja on EU:n komission apurahan turvin tutustumismatkalla Turkkiin, Bulgariaan, Romaniaan, Unkariin ja Sloveniaan.