Huhtikuussa 1929 pohjanmaalainen saarnamies Oskari Jalkio kirjoitti Terveys-lehdessä löytäneensä ”avoimen, vapaan ja hedelmällisen maan, kaikkien mahdollisuuksien luvatun maan”.
Tämä Jalkion kuvailema paratiisi ei suinkaan sijainnut kylmässä Pohjolassa, vaan kaukana Karibialla, Dominikaanisessa tasavallassa. Jalkio oli päätynyt Dominikaaniseen tasavaltaan etsiessään paikkaa, johon perustaa suomalaisille oma siirtokunta, jossa elää luonnonmukaista elämää kaukana Suomen ankarista oloista.
1900-luvun ensimmäisten vuosikymmenien aikana Suomesta lähti suuri määrä siirtolaisia Pohjois-Amerikkaan. Kanadaan ja Yhdysvaltoihin suuntautunutta siirtolaisuutta on tutkittu paljon, mutta vähemmälle huomiolle ovat jääneet Karibialle lähteneet suomalaiset. Vuosina 1929–1932 Karibialle muutti ainakin 116 suomalaista, joista osa tosin palasi lähes välittömästi, mutta kymmeniä jäi.
Suomalaiset saapuivat maahan ajatuksenaan rakentaa uusi elämä vapaudessa. He eivät tulleet ajatelleeksi, että Dominikaaninen tasavalta ei ollut pelkästään hedelmällinen ja avoin, vaan myös monimutkaisten poliittisten ja yhteiskunnallisten rakenteiden hallitsema maa.
Dominikaaninen tasavalta sijaitsee Hispaniolan saarella, samaisella saarella, jolla Kolumbus astui maihin vuonna 1492, ja Amerikan kolonisaatio sai alkunsa. Saaren läntisestä puolesta tuli myöhemmin Ranskan orjatyövoimalle perustunut siirtomaa, Haiti. Haiti vapautui vallankumouksen ansiosta Ranskasta 1800-luvun alussa, ja sai samalla valtaansa myös Dominikaanisen tasavallan.
Dominikaaninen tasavalta itsenäistyi Haitista vuonna 1844, ja suhteet Yhdysvaltoihin muodostuivat itsenäisyyden myötä vahvoiksi. Seuraavan vuosisadan alussa useat maat Atlantin takana, mukaan lukien Dominikaaninen tasavalta tarvitsi maahan siirtolaisia rakentamaan uutta kansallisvaltiota. Kuka tahansa ei kuitenkaan ollut tervetullut, ja maahan suuntautuvaa siirtolaisuutta rajoitettiin siirtolaislailla, joka määritteli minkä maalaiset ihmiset olivat tervetulleita.
Vuonna 1912 Dominikaanisessa tasavallassa säädetyn siirtolaislain mukaan valkoiset siirtolaiset saivat muuttaa maahan vapaasti, mutta mustien, aasialaisten ja muiden ei-valkoisten ihmisten maahanmuuttoa rajoitettiin. Valtio perusti erityisesti Haitin rajan läheisyyteen siirtokuntia, joihin haviteltiin eurooppalaisia siirtolaisia. Suomalaiset siirtolaiset päätyivät asuttamaan Villa Vásquezin siirtokuntaan, jossa asui jo ennen suomalaisten saapumista ainakin espanjalaisia ja saksalaisia siirtolaisia.
Siirtolaisille oli tarjolla ilmaista maata, ja siirtokunta sijaitsi strategisesti lähellä Haitin rajaa. Tällä pyrittiin vähentämään haitilaisten siirtolaisten saapumista rajan yli Dominikaaniseen tasavaltaan. Huomattavaa on, että elämä Villa Vásquezissa perustui riisin viljelyyn, josta suomalaisilla ei luonnollisesti ollut kokemusta.
Tästä huolimatta valkoiset suomalaiset olivat tervetulleita valtion perustamaan siirtokuntaan. Vaikkei paikallinen siirtolaispolitiikka ollut todennäköisesti syy miksi Jalkio ja yli sata suomalaista päätyivät Dominikaaniseen tasavaltaan, ovat nämä syrjivät rakenteet kuitenkin väistämättä helpottaneet suomalaisten asettumista saarelle.
Vuodesta 1930 seuraavat kolme vuosikymmentä maata hallitsi diktaattori Rafael Trujillo. Elämä diktaattorin hallitsemassa maassa oli väkivaltaista ja erityisesti haitilaisia siirtolaisia vainottiin. Tuhansia haitilaisia murhattiin, ja samalla eurooppalaisia siirtolaisia haluttiin maahan ”valkaisemaan” Dominikaanista tasavaltaa.
Siirtokunnassa asuneiden suomalaisten muistelmista selviää suomalaisten tienneen haitilaisten kokemasta rasismista ja väkivallasta, ja kerrotaanpa suomalaisten myös auttaneen haitilaisia esimerkiksi piilotellen heitä kodeissaan. Samanaikaisesti diktaattori Trujillosta puhuttiin kuitenkin positiiviseen sävyyn, ja vierailipa Trujillo sekä maan ministerit kahvittelemassa suomalaissiirtokunnassa useampaan otteeseen.
Dominikaaninen tasavalta oli suomalaisten sinne asettuessa hierarkkinen yhteiskunta, ja suomalaiset asettuivat tämän yhteiskunnan ylempään päähän. Tämä ei tarkoita, etteikö siirtolaisten elämässä kaukana kotoa olisi ollut haasteita, kovan työnteon ja trooppisten sairauksien vaivatessa. Siirtolaisuus ei ollut 1920-luvullakaan vapaata, mutta valkoisille suomalaisille kuitenkin rotupolitiikan takia mahdollista.
Tämä historiallinen näkökulma muistuttaa, että siirtolaisuus on aina ollut erilaisten poliittisten ja yhteiskunnallisten ehtojen säätelemää. Jotkut ovat näiden rakenteiden valossa voittajia, toiset häviäjiä.
Jonna Martikainen
tieteiden ja aatteiden historian opiskelija, Oulun yliopisto