Vuonna 2010 julkaistiin Yalen yliopiston historian professorin Timothy Snyderin järkälemäinen teos ”Bloodlands. Europe Between Hitler and Stalin”. Kirjan nimessä esiintyvällä sanalla ”Verimaat” tarkoitetaan aluetta, joka sijaitsee Hitlerin Saksan ja Stalinin Neuvostoliiton välissä. Snyder arvioi, että tuolla alueella menehtyi vuosien 1933 ja 1945 välisenä aikana noin 14 miljoonaa ihmistä. Tässä joukossa oli monien eri kansallisuuksien edustajia, suurimpana ryhmänä Hitlerin kuolemanleireillä surmatut kuusi miljoonaa juutalaista.
Snyderin kirja on erityisen mielenkiintoinen siksi, että se antaa runsaasti taustatietoa ukrainalaisten kärsimyksistä noina vuosina.
Ukrainalaisten tuhoaminen alkoi jo Stalinin käynnistämän maatalouden kollektivisoinnin yhteydessä. Toisessa maailmansodassa koko Ukraina miehitettiin ja sodan suurimmat taistelut käytiin sen alueella. Ukrainalaisia sotilaita palveli kaikilla sodan rintamilla. Sodan jälkeen merkittävä osa Ukrainaa asutettiin venäläisillä ja ukrainalaiset siroteltiin eri puolille maata, muun muassa luovutettuun Karjalaan.
Ukrainalaisten kärsimykset alkoivat kuitenkin jo aikaisemmin, ensimmäisen maailmansodan ja lokakuun vallankumouksen sekä sitä seuranneen lähes kolme vuotta kestäneen sisällissodan aikana.
Myös noina vuosina huomattava osa sotilaallisista yhteenotoista tapahtui Ukrainan maaperällä. Venäläisten suhtautuminen ukrainalaisiin oli jo tuolloin alentava ja kielteinen. Jopa Vladimir Lenin joutui tuohon aikaan varoittamaan isovenäläisestä kansallisylpeydestä, erityisesti suhteessa Venäjän valtakunnan pienempiin kansakuntiin, joihin myös ukrainalaiset eli vähävenäläiset kuuluivat.
Stalinin toteuttama maatalouden pakkokollektivisointi oli erityisen tuhoisa ukrainalaisille talonpojille. Huomattava osa heistä tuomittiin kulakeiksi, joiden tuhoaminen oli valtion keskeinen tehtävä. Pakkokollektivisointi johti Ukrainassa nälänhätään ja noin kolmen miljoonan ukrainalaisen kuolemaan.
Lisäksi huomattava määrä ukrainalaisia karkotettiin Neuvostoliiton syrjäisiin osiin ja heidän tilalleen tuotiin lähinnä venäläisiä. Raskaan teollisuuden perustamisen myötä venäläisiä muutti Ukrainaan vielä lisää.
Jos maatalouden kollektivisointi kosketti erityisesti ukrainalaisia, kohdistuivat 1930-luvun suuret puhdistukset lähinnä maan poliittiseen ja kulttuurieliittiin. Mutta heidänkin joukossaan oli myös ukrainalaisia. Erityisen raskaasti Ukrainaa (ja Valko-Venäjää) kohteli kuitenkin toinen maailmansota. Suuren isänmaallisen sodan kansallisessa sankaritarustossa on Venäjällä unohdettu muutama tosiseikka, jotka on syytä palauttaa mieliin tarkemmin.
Huomattava osa vuosien 1941–1945 sodasta käytiin Ukrainan ja Valko-Venäjän alueella. Saksalaiset miehittivät niiden alueesta 100 prosenttia, kun Venäjän federaation alueesta joutui miehitetyksi vain viisi prosenttia. Saksalaiset tuhosivat miehityksen aikana alueen juutalaisväestön lisäksi myös muiden kansallisten ryhmien edustajia.
Ukrainassa taistelleen puna-armeijan joukoista merkittävä osa oli ukrainalaisia – ja Valko-Venäjällä valkovenäläisiä. Tämä johtui siitä, että sotilaita määrättiin puna-armeijaan erityisesti sota-alueelta. Sodan takia tyhjentyneelle alueelle siirrettiin runsaasti väestöä muualta maasta ja ukrainalaisia taas sijoitettiin muualle.
Venäjän johto on tuonut toistuvasti esiin sen, että Nikita Hruštšev olisi 1950-luvulla laittomasti siirtänyt Krimin niemimaan Venäjältä Ukrainalle.
Totta on, että Krimin luovutus oli pitkälle Hruštševin henkilökohtainen ratkaisu, jolla haluttiin hyvittää sodasta kärsinyttä Ukrainaa. Sen sijaan on väärin väittää, että Krim olisi ollut erityisesti venäläinen alue. Se liitettiin suhteellisen myöhään Venäjän valtakunnan yhteyteen ja oli senkin jälkeen poikkeuksellisen monikansallinen. Ennen muuta se oli Krimin tataarien kotiseutu, tataarien jotka Stalin toisen maailmansodan aikana yhdellä käskyllä siirsi Keski-Aasian aroille.
Ukrainalaiset ovat historian aikana olleet usein suurempien naapuriensa voimapolitiikan kohteena.
Toisen maailmansodan alla kaksi hirmuhallitsijaa, Hitler ja Stalin, sopivat Euroopan etupiireistä, jolloin Ukraina jäi yksiselitteisesti Neuvostoliiton valtaan. Saksan ja Neuvostoliiton liittolaisuus kuitenkin loppui vuonna 1941, kun Saksa aloitti hyökkäyksensä itään. Nyt Venäjä pitää oikeutenaan päättää asiat sen puolesta.
Ukrainalaisten toistuva nimittäminen fasisteiksi ja natseiksi on sen historiallisen kokemukset huomioiden poikkeuksellisen irvokasta. Kuitenkin presidentti Vladimir Putin teki niin viimeksi vain viikko sitten. Fasisti ei kuitenkaan vapaudu fasismistaan syyttämällä muita fasisteiksi. Ukrainan ainoa vika on, että se on suvereenina valtiona halunnut itse päättää omista asioistaan. Siihen sillä on täysi oikeus, jota Moskova ei voi siltä riistää.
Tässä tilanteessa on mielenkiintoista, että Euroopan äärioikeisto ja äärivasemmisto ovat löytäneet yhteisen asian Venäjän tukemisessa. On surullista, että moni näkee Suomessakin kansallisena etunamme Venäjän tuomitsemisen sijasta silmien sulkemisen ja Natolla pelottelun. Sellainen on selkärangatonta Venäjän toiminnan hyväksymistä ja Suomen kansallisten etujen vahingoittamista. Suomi on Venäjän naapuri ja siksi Ukrainan tapahtumat koskevat myös meitä.
Kirjoittaja on Helsingin ja Tampereen yliopistojen valtio-opin dosentti.