Irtouittoväylien kuntoonpanotyöt on aikoinaan, pääasiassa 1950-luvulla, tehty yhteiseksi hyväksi, jotta puita saatiin liikkeelle kohti jalostuslaitoksia. Tiestö oli huonoa ja uitto oli lähes ainoa mahdollisuus puiden kuljetukseen ja nollarajan siirtämiseen kaukana jalostuslaitoksista oleviin metsiin.
Nollarajan takana olevista metsistä puut eivät käyneet kaupaksi, koska puista valmistettujen tuotteiden arvo ei kattanut puiden osto- ja kuljetuskustannuksia.
Iijoen vesistöalueen perkaukset tehtiin pääosin valtion varoilla. Työllisyyden hoitoon tarkoitetusta niin sanotusta Pohjois-Suomen miljardista ohjautui varoja uiton edistämiseen. Osa töistä tehtiin Iijoen Uittoyhdistyksen rahoittamana. Perkaukset tehtiin yleensä raskailla puskutraktoreilla, joiden paino oli noin 20 tonnia. Kallioita ja isoja kiviä räjäytettiin. Koneet kulkivat pitkin joen pohjaa ja puskivat kivet, soran ja hiekan erittäin tehokkaasti uoman penkoiksi.
Suunnittelua varten ei ollut tarpeen tehdä laajoja ja aikaa vieviä vaaitus- ja kartoitustöitä. Suurilla väylillä uittoaikana otettu ilmakuva, jossa näkyvät uittoväylä ja mahdolliset ruuhkat, riitti perkaussuunnittelun pohjaksi. Suunnitelma tarkistettiin maastossa ennen työn alkua ja tehtiin tarpeelliset muutokset.
Iijoen Uittoyhdistyksen vuosikertomusten mukaan Iijoen vesistöalueella perattiin Livo-, Mänty-, Pärjän-, Siuruan-, Koston-, Kurki-, Hirvas-, Korvuan-, Naamanka-, Puhos-, Korpi-, Askan-, Näljänkä-, Lyly-, Martin- ja Loukusanjoki. Ennen toista maailmansotaa annettujen vesioikeuslakiin (1902) perustuvien lauttaussääntöpäätösten mukaiset perkausmäärät olivat yhteensä 15 000 kuutiometriä.
Uittoyhdistyksen vuosikertomusten mukaan perkauksia tehtiin edellä mainituilla väylillä yhteensä noin miljoona kuutiota pääasiassa vuosina 1953–1958. Perkausmäärät olivat noin 67-kertaiset päätöksiin verrattuna. Iijoen alaosan perkausalueet peittyivät voimalaitosaltaiden alle.
Uittoa varten perattiin edellä mainittujen lisäksi ainakin Siuruanjoen sivujoet Ranuan- ja Luiminkajoki, Kostonjoen sivujoet Korpuan- ja Kutinjoki sekä latvajoet Terva- ja Kaukuanjoki. Myös Kouvanjoki perattiin sekä Iijoen pääuomasta Taivalkosken Taivalkoski, Irnijoki sekä kosket Kerojärvistä ylävirtaan Naamankajärvelle asti.
Vesialueille aiheutuneista vahingoista ei tapahtuma-aikaan maksettu korvauksia ja tuskin maa-alueillekaan ja niillä olleille rakenteille. Kun isäntä meni uiton miehille ehdottamaan korvauksen maksamista kärsimästään omaisuusvahingosta, oli vastaus: Jos vaadit, et pääse enää uittoon töihin.
Irtouittoväyliä perattiin myös Etelä-Suomessa. Pohjois-Suomessa perkauksia tehtiin myös Oulu-, Kiiminki-, Olhavan-, Kuiva-, Simo- ja Kemijoen vesistöissä sekä Länsi-Lapin väylillä. Näissäkin kohteissa ”hankesuunnittelu”, konekalusto ja työmenetelmät olivat samanlaisia kuin Iijoen vesistöalueella.
Massiivisille uittoväylän kuntoonpanotöille ei etukäteen ehditty hakea asianmukaisia lupia. Ne haettiin ja saatiin uittosääntöjen kumoamishakemuksilla kymmeniä vuosia tekojen jälkeen. Vanhentuneita vahinkoja ei tässäkään yhteydessä korvattu.
Irtouittoväylien perkaukset tehtiin voimassa olevia lauttaussääntöjä rikkoen. Ne olivat vesiympäristörikoksia. Ne tehtiin kymmeniä vuosia sitten. Rikokset ovat vanhentuneet.
Jokihelmisimpukka eli raakku rauhoitettiin luonnonsuojelulailla vuonna 1955. Etukäteen ei tutkittu, oliko perkausalueilla raakkuja ja tuskinpa raakkuesiintymät olisivat perkauksia estäneet. Joen kaikki kosket, nivat ja virrat perattiin alavirrasta alkaen.
Voi kuvitella, että mahdolliset raakut ja niiden elinympäristö tuhoutuivat lähes totaalisesti. Ennen sotia erittäin hyvinä raakkujokina tunnettujen Livo- ja Korvuanjoen nykyinen raakkutilanne on huolestuttavan huono.
Puskutraktorilla pitkin joen pohjaa tehty perkaus on raakuille paljon tuhoisampi kuin Suomussalmen Hukkajoen ajouralta irronnut kiintoaine ja jokeen kulkeutunut puujäte. Uittoperkauksilla raakuille aiheutettu menetys on rikoksena aikoja sitten vanhentunut.
Armeijan pioneerit ovat rakentaneet Suomessa vuosikymmeniä tilapäisiä siltoja. Stora Enson työmaalla tällainen silta Hukkajoen yli olisi mahdollistanut raskaidenkin metsäkoneiden joenylityksen ilman haitallisia seurauksia vesieliöille.
Mikko Keränen
Biologi, valtion ympäristöhallinnon virkamies Oulussa 1973–2013
Kirjoituksessa käytetyt lähteet:
Hyyppä, Oiva 1954: Kokemuksia uittoväyläperkauksista traktoreilla sekä betonipatojen rakentamisesta talvityönä. – Suomen Uittajainyhdistyksen vuosikirja XXIII:86-97.
Kauppinen, Jorma, Yrjänä Timo & Sarajärvi Karoliina 2013: Iijoen vesistön uittotoiminta ja sen jälkeiset entisöintityöt. – Pohjois-Pohjanmaan ympäristökeskus, Elinvoimaa alueelle 5.
Paasio, Unto 1957: Traktoriperkaustutkimus. – Uittoteho r.y. 22 s. Kemi.