Niin kansalaiskeskustelussa kuin ammattiyhdistysliikkeen lausunnoissa levitetään kernaasti sellaista käsitystä, että työpaikkasopimisen lisäämisessä olisi kysymys palkkojen alentamisesta. Tämä herättää ymmärrettävästi epäluuloja paikallisen sopimisen laajentamista kohtaan.
Mikään ei kuitenkaan voisi olla kauempana totuudesta. Paikallinen sopiminen tarkoittaa sitä, että sopimusvapaus laajenee ja työpaikoilla voidaan luoda juuri sinne ja juuri omalle henkilöstölle soveliaita palkkaustapoja ja muita työehtoja. Jos nämä mahdollisuudet käytetään hyvin, ne merkitsevät parempaa tuottavuutta ja siksi ajan mittaan myös korkeampia palkkoja. Tämä edellyttää tietysti myös hyvää johtamista, ja laaja paikallinen sopimusvapaus erotteleekin hyvin ja huonosti johdetut yritykset toisistaan markkinoilla.
Ken ei tätä usko, katsokoon pohjoismaisiin naapurimaihimme. Niissä ei ole suomalaistyyppisestä superkahlitsevasta yleissitovuudesta kuultukaan – eikä kyllä halutakaan kuulla. Ruotsissa ja Tanskassa ei ole yleissitovuutta koskaan ollutkaan, ja Norjankin yleissitovuus on vain tarvittaessa käyttöön otettava mahdollisuus puuttua räikeään alipalkkaukseen erillisen lautakunnan päätöksellä.
Suomi on pohjoismaisessa perheessä yleissitovuuksineen täysin ainutlaatuinen, koska meillä yleissitovaksi – eli järjestäytymätöntäkin yritystä sitovaksi – lasketaan koko työehtosopimus ja jopa sen yleiset palkankorotukset, yrityksen tilanteesta ja yksilön suorituksesta riippumatta.
Suomen tiukka yleissitovuus estää yrityksiä luomasta omia kannustavia palkka- ja työaikajärjestelmiään. Siksi ainakaan minua ei yllätä yhtään, että tuottavuus on pohjoismaisissa naapurimaissamme viime vuosina noussut pääosin selvästi nopeammin kuin meillä. Vaikka sopimusjärjestelmän ja tuottavuuskasvun yhteyttä on vaikea todistaa tiukan tieteellisesti, on todennäköistä että hyvin johdetuissa yrityksissä kyetään nostamaan tuottavuutta ja että hyvä johtaminen on mahdollista, kun vallitsee laaja työpaikkasopimisen vapaus. Pitkällä aikavälillähän tuottavuuskasvu ratkaisee kokonaan palkkojen nousun, ja tätä rautaista lakia ei mikään ammattiliittojen edunvalvonta kykene muuttamaan, niin hartaasti kuin tällaista ehkä Hakaniemessä ja Pasilassa toivottaisiinkin.
Ammattiyhdistysliikkeen edustajat maalaavat kernaasti kauhukuvia siitä, millainen työtätekevä köyhälistö Suomeen muka syntyisi jos täällä luovuttaisiin yleissitovuudesta. Tällainen pelottelu menee naurettavan puolelle, varsinkin kun Ruotsissa tunnetusti on Suomea (hiukan) pienemmät palkkaerot. Ja jos työehtosopimusten yleissitovuudesta ei haluta kokonaan luopua, olisi järkevää rajoittaa se vain tehtäväkohtaisiin vähimmäispalkkoihin. Näin otettaisiin jo aimo askel kohti muita Pohjoismaita.
Suomen sitkeä kilpailukykyongelma on myös omalta osaltaan yleissitovuuden aiheuttama. Työehtosopimusneuvotteluissa ei koeta kovin suurta hinkua palkkamalttiin, kun tiedetään, että samat ehdot tulevat koskemaan myös kaikkia kilpailijoita. Jos työnantaja- ja työntekijäjärjestöt tietäisivät, että kohtuuttomia työehtoja pääsee myös pakoon eroamalla liitosta ja että järjestäytymättömät yritykset voivat kilpailla omilla ratkaisuillaan, tulopolitiikka olisi kurinalaisempaa.
Myös työllisyyden kasvu – joka tosin ei ole vielä alkanutkaan – on vaarassa, jos nykyinen yleissitovuus säilyy. Kun kilpailukykysopimus aikanaan loppuu, ammattiliitot ajavat todennäköisesti taas läpi kovat yleiskorotukset, jotka yleissitovuuden ansiosta leviävät koko kansantalouteen. Näin mahdollinen työllisyyskasvu tyrehtyy alkuunsa ja työttömyytemme jämähtää jonnekin 7–8 prosentin tienoille. Yleissitovuutta ei ole todellakaan syytä päästää pois politiikan agendalta.