Valtioneuvos Johannes Virolainen kuoli kaksi vuotta sitten, mutta hänestä on jo ennätetty tehdä laaja ja kattava elämäkertatutkimus. Tohtori Jukka Seppisen kirja tarkastelee Virolaista valtapoliitikkona. Se sisältää uutta tietoa ja uutta tulkintaa.
Ennen Seppistä Virolaisesta on tehty kaksi journalistista elämäkertaa. Virolainen itse kirjoitti kymmeniä kirjoja. Tutkimus perustuu laajaan kirjalliseen lähdeaineistoon. Haastatteluja kirjaa varten ei ole tehty.
Elämäkerran nopeaa valmistumista edesauttoi myös se, että viisi vuotta sitten Seppinen kirjoitti elämäkerran Ahti Karjalaisesta. Tällöin hän perehtyi keskustan kohtalokkaaseen tohtorikolmikkoon: Kekkoseen, Karjalaiseen ja Virolaiseen.
Ennen tutkijanuraa Seppinen toimi ulkoministeriön palveluksessa lähes 20 vuotta. Niinpä hän tuntee erityisesti 70-luvun tapahtumia sisältä päin. Se myös näkyy kirjassa pieninä neulanpistoina ja kalavelkojen makseluina SDP:n "ulkopoliitikoille", Jaakko Blombergille ja Jaakko Kalelalle, jotka "puhuivat Neuvostoliiton etujen puolesta Suomen puolueettomuusintressejä vastaan".
Myös Kalevi Sorsa saa kuulla kunniansa. "Oli Suomen onni, etteivät 1940-luvun lopun sosiaalidemokraatit olleet sorsalaisia." Juuri he olivat niitä tannerilaisia asevelisosialisteja, joiden ansiosta (Lasse Lehtisen väitöskirjan mukaan) Suomen suomettuminen siirtyi parilla vuosikymmenellä.
Kirjassa on rohkeita johtopäätöksiä Kekkosen valtapolitiikasta, Neuvostoliiton puuttumisesta Suomen sisäisiin tapahtumiin, suomettumisesta ja Koiviston aikakaudesta. Sen ydinsanoma tuskin poikkeaa Lehtisen väitöskirjasta.
Viralliset kekkos-historioitsijat eivät ole Seppiselle ärähtäneet. Tähän heillä ei ole oikein varaa.
Jukka Seppisen UM-kokemus vetää vertoja Juhani Suomelle. Hän on tutkinut ja kirjoittanut kirjat mm. Paasikiven aikakaudesta ja Suomen tiestä Euroopan unioniin.
Vaikka kysymys on Virolaisen elämäkerrasta, kirja avaa ikään kuin sivutuotteena melkoisen raadollisen kuvan siitä, miten ensin Kekkonen ja kepun K-linja, sitten SDP ja vähitellen Suomen koko eliitti nöyrtyi ja alistui Neuvostoliiton painostukseen.
Vaaleilla ei ollut mitään vaikutusta, koska hallitusten piti olla Neuvostoliiton hyväksymiä.
Paasikivi kuului sodan aikana myöntyväisyysmiehiin, mutta presidenttinä hän sanoi "ei" Neuvostoliitolle. Kekkonen ei tehnyt sitä ennen kuin 70-luvun lopulla. Silloin oli jo myöhäistä. Suomi oli suomettunut.
Seppinen esittää kirjassaan uuden tulkinnan yöpakkasten vaikutuksesta Virolaisen ja Moskovan suhteisiin. Tähänastisen virallisen totuuden mukaan yöpakkaset murensivat Virolaisen ulkopoliittisia asemia.
Seppinen myöntää itsekin tulkinneensa Karjalaisen elämäkerrassa, että Virolainen olisi ollut Neuvostoliiton vuoksi ulkopoliittisessa paitsiossa.
"Näin ei siis ollut, vaan asia oli täysin päinvastoin. Virolaisen aseman määritteli 1960-luvun alussa Kekkonen, ei Neuvostoliitto", kirjoittaa Seppinen nyt. Virolaisen ulkopoliittinen paitsio johtui siis Kekkosesta, ei yöpakkasista.
Seppisen mukaan Kekkonen teki Virolaisesta syntipukin peittääkseen omaa osuuttaan kriisin synnyssä. Taustalla oli Suomen eteneminen Kekkosen johdolla pitkälle länsi-integraatiossa. Neuvostoliitto taas näki vahvassa länsisuuntauksessa uhkan, jonka päässä kajasti jopa Suomen Nato-jäsenyys.
Kun Neuvostoliitto jäähdytti suhteet, Kekkonen hylkäsi politiikkansa, jotta ei vaarantaisi omaa asemaansa. Länsisuuntaus kuitenkin säilyi, mutta sen hintana oli Neuvostoliiton syventyvä vaikutusvalta Suomen sisäpolitiikassa.
Yöpakkaskriisi vaikutti Virolaiseen läpi elämän. Hänestä ei tullut enää koskaan ulkoministeriä. Kriisi vedettiin esiin, kun keskusta valitsi presidenttiehdokasta Kuopion puoluekokouksessa. Virolainen voitti Karjalaisen, mutta ei mahtanut mitään Mauno Koivistolle.
Virolainen säilytti silti itsenäisyytensä ja moraalisen rohkeutensa eikä alistunut Moskovan liehittelemiseen tai ulkopoliittiseen liturgiaan -- ei ainakaan kovin paljon. Suojelupoliisin arkistot kertovat, ettei Virolainen lounastanut KGB:n miesten kanssa. Hänellä ei ollut edes kotiryssää.
Tuolloin nuo asiat olivat viesti ulkopoliittisesta epäluotettavuudesta, nyt moraalisesta ryhdistä. Virolainen ja hänen kaltaisensa olivat 70- ja 80-luvun "aseveljiä", jotka auttoivat Suomea pysymään länsileirissä.
Seppinen käsittelee kirjassaan myös 80-luvun tapahtumia ja sivaltaa Mauno Koivistoa isolla ruoskalla.
Jos Virolainen olisi valittu presidentiksi Koiviston sijasta, se olisi Seppisen mukaan melkoisella varmuudella johtanut neuvotteluihin Karjalan palauttamisesta Neuvostoliiton romahtamisen yhteydessä. Tutkija myöntää, ettei johtopäätös perustu kirjallisiin lähteisiin, vaan omaan arvioon.
Seppisen mukaan Koivisto oli juuttunut ajatukseen presidentti Mihail Gorbatshovin tukemisesta. "Koivisto laittoi hyvissä ajoin jo vuonna 1989 pääministerinsä Harri Holkerin kertomaan eduskunnassa Karjalan-vastaisen kantansa.
Tutkijan johtopäätös on tiukka: "Koivisto uhrasi Suomen edut ja historialliset Viipurin alueet Neuvostoliiton säilymisen turhalle alttarille."
Seppinen myös ihmettelee, miten jotkut saattoivat runsaasta KGB-taustastaan huolimatta jatkaa ongelmitta Koiviston kauden ulkoasianhallinnossa ja edetä.
Hänen mielestään onkin välttämätöntä selvittää KGB:n vaikutus Suomen ulkoasiainhallinnon virkamiehiin, joiden joukossa Jaakko Blomberg nousi Koiviston aikana keskeiseen asemaan.
Kannattaa kuitenkin muistaa, että Blomberg oli 70-luvulla puolueettomuustaistelun kuumimpana aikana Seppisen esimies ulkoministeriössä.
Sisäpiiritietoa 80-luvun tapahtumista ja ulkopoliittisten päätösten taustoista on saatu Koiviston monista muistelmista. Sen sijaan tuon vuosikymmenen politiikasta ei ole tehty yhtään kunnon tutkimusta.
Olisi jo aika. Siinä sitä olisi sytykettä uuteen kalabaliikkiin.