Turun yliopiston eduskuntatutkimuksen keskuksen johtaja Markku Jokisipilä pitää Lännen Median julkaisemaa pääministeri Alexander Stubbin (kok) avointa kirjettä monessa mielessä poikkeuksellisena.
Jokisipilä jakaa arvionsa neljään osaan:
1) Meillä pääministerien ei ole ollut tapana puhutella eduskuntaa tällä tavalla, ikään kuin kansalaiset keskusteluun mukaan vetäen ja avoimesti ilmaistuna tavoitteenaan saada tietty lakiesitys hyväksytyksi. Verhottua taivuttelua julkisuuden kautta totta kai on harjoitettu, mutta ei tällaista ”kortit avoimesti pöytään”-suostuttelua, jossa puhuttelu osoitetaan nimellä mainiten kansanedustajille julkisen avoimen kirjeen muodossa.
2) Avioliittolaki on niin sanotusti omantunnon kysymys, missä hallituspuolueidenkin edustajille on annettu vapaat kädet äänestää parhaaksi katsomallaan tavalla. Stubb totesi eilen aikovansa keskustella asiasta ennen äänestystä eduskuntaryhmänsä kanssa, mutta korosti samalla, että ”jokainen kuitenkin äänestää asiassa omalla tavallaan”. Nyt pääministeri kuitenkin korostaa kunnioittavansa kaikkia näkemyksiä, ilmoittaa itsensä ja kokoomuksen puolueena (puoluekokouspäätöksellä) kannattavan tasa-arvoista avioliittolakia. Kirjeessään hän luettelee kantansa tueksi varsin painavia asioita: yhdenvertaisuuden, tasa-arvon, oikeudenmukaisuuden, ihmisoikeudet, syrjinnän vastustamisen, länsimaisen oikeuskäsityksen ja ”yhteiset arvomme”. Lopuksi hän vetoaa vielä demokratian henkeenkin ilmoittaen tasa-arvoisen avioliittolain kannattajia olevan ”reilusti yli puolet suomalaisista” sekä toteaa viime aikoina myös monen yrityksen ja järjestön asettuneen sitä julkisesti kannattamaan. Stubb on tavoittelut kirjeensä sävyyn moraalista velvoittavuutta ja onnistunut siinä. Juuri tämän vahvempaa äänestyssuositusta ei nykyisessä poliittisessa kulttuurissamme voisi olla. Tietysti tuon omantunnon kysymys -jutun voi yrittää kääntää myös niin päin, että myös pääministerillä täytyy tällaisessa asiassa olla tavallista vahvempi oikeus tuoda oma henkilökohtainen näkemyksensä esiin.
3) Yllä todetusta johtuen historiallisia vertailukohtia on vähän – aivan yksi yhteen -sopivia ei ensimmäistäkään. Ensimmäisinä tulevat mieleen J.K. Paasikiven kolme esiintymistä sodan jälkeisiltä vuosilta. Ennen vuoden 1945 eduskuntavaaleja hän esitti vetoomuksen ”uusien kasvojen” saamisesta eduskuntaan, mikä (aivan oikein) tulkittiin sotapoliitikoille kehotukseksi olla asettumatta enää ehdolle ja äänestäjille neuvoksi antaa tukensa tuoreille (Neuvostoliiton kannalta sotapoliitikkoja hyväksyttävämmille) kandidaateille. Toisen kerran hän pyrki vaikuttamaan eduskuntaan ennen sotasyyllisyyslain eduskuntakäsittelyä, korostaen menettelyn ulkopoliittista välttämättömyyttä. Julkisia kanavia hän käytti myös vuonna 1948, kun eduskunta piti taivutella hyväksymään YYA-sopimus. Poliittisen historian klassisimpia pääministerin julkisuuden kautta tekemiä vaikutusyrityksiä on Urho Kekkosen pääministerinä Maakansassa 1952 julkaisema niin sanottu pyjamantaskupuhe, jonka tavoitteena oli paljolti ohjata huomio pois sisäpoliittisista pulmakysymyksistä ottamalla poliittisen julkisuuden ilmatila haltuun yllättävällä esiintymisellä. Sitä on kuitenkin hyvin vaikea verrata Stubbin kirjeeseen.
4) Some-selfie-Stubb tekee tässäkin asiassa omannäköistään uudenlaista politiikkaa, jossa äänestäjiin tavoitellaan välitöntä kontaktia ja suoraa puheyhteyttä. Tällainen avoin kirje on poliittisessa kulttuurissamme hyvin poikkeuksellinen ja erikoislaatuinen veto.