Kun Istanbulissa ylittää siltaa pitkin tai laivan kannella kapean Bosporinsalmen, on samalla siirtynyt maanosasta toiseen. Euroopasta Aasiaan tai Aasiasta Eurooppaan. Mitään silmiinpistävää eroa miljoonakaupungin osien välillä ei kuitenkaan ole, kuten kaikki Istanbulissa käyneet tietävät.
Euroopan rajat ovat häilyväisiä. Karttoihin ne voidaan piirtää vaikka Istanbulin kaupungin halki, mutta poliittisina, ihmisten arkielämään vaikuttavina niiden sijoittaminen on hankalampaa. Onko Turkki osa Eurooppaa? Entä Venäjä ja Ukraina?
Joku voi ajatella, että tällaiset kysymykset ovat yhdentekeviä. Niillä on kuitenkin ratkaiseva merkitys EU:lle, joka Kööpenhaminassa päätetyn itälaajenemisen jälkeen miettii, missä kulkevat Euroopan ja siten myös EU:n rajat.
Venäjän kohdalla asialla ole kiirettä, mutta Turkin osalta EU on itse asiassa jo päättänyt, että se on osa Eurooppaa. Helsingin huippukokouksessa joulukuussa 1999 EU-johtajat antoivat Turkille jäsenehdokkaan statuksen, mikä merkitsee että jäsenyysehdot täytettyään sillä on oikeus päästä yhteisöön sisään. Itku ja hammastenkiristys Turkin jäsenyydestä on siis myöhäsyntyistä. Keskustelu olisi pitänyt käydä ennen Helsingin huippukokousta.
Toki mikä tahansa vanha jäsenmaa voi torpedoida Turkin jäsenyyden, mutta tosiasia on, että Turkin jäsenyys Euroopan unionissa on siitä itsestään kiinni. Jos se täyttää tinkimättä jäsenyysehdot, niinsanotut Kööpenhaminan kriteerit, on oven sulkeminen Turkin nenän edestä hankalaa. Kun kutsu on käynyt, ei periaatteista voi niin vain tinkiä.
Turkin jäsenyyttä pelkääviä voi lohduttaa sillä, että 67 miljoonan muslimin maalla on pitkä tie kuljettavanaan, ennen kuin se on kypsä EU:n täysvaltaiseksi jäseneksi. Turkin parlamentti on kuluneen vuoden aikana tehtaillut kovalla kiireellä EU:hun sopeuttavia lakeja kuolemantuomion kieltämisestä ja kurdinkielisen opetuksen sallimisesta alkaen, mutta Turkin todellisesta eurooppalaistumisesta on tässä vaiheessa vaikea sanoa mitään.
Uskonto ei ole Turkin ongelmien lähde, vaan laajemmin kulttuuriin ja historiaan liittyvät asiat. Miten lähes pidäkkeettömään voimankäyttöön tottuneet sotilaat ja poliisit oppivat sivistyneen käyttäytymisen pelisääntöjä. Miten tuomarit ja virkamiehet omaksuvat demokratiaan kuuluvan eri mieltä olemisen periaatteen. Kysymys on mentaliteetista, joka ei muutu sormia napsauttamalla.
Turkin jäsenyyden esteitä voi kuvata myös konkreettisemmin: toisinajattelijoiden kohtelu, kidutus, mielivaltaiset oikeustuomiot, kenraaleiden veto-oikeus siviiliyhteiskunnan päätöksiin, Kypros, epämukavat naapurit (Iran, Irak ja Syyria), naisten asema, rikollisliigojen ja politiikkojen symbioosi, jätti-inflaatio ja kriisiherkkä talous.
Turkin jäsenyyden puolustaja voi sanoa, että EU on juuri sellainen porkkana, jota Turkki tarvitsee uudistusten läpiviemiseen. Vaihtoehtoina ovat tässä katsannossa itä ja länsi, joko nykyisen kaltainen ihmisoikeuksien kehitysmaa tai aidosti eurooppalainen sivistysmaa.
Turkin hyväksyminen EU:n jäseneksi ei ole samanlainen historian vääryyksien korjaamisliike kuin kutsu Moskovan entisille satelliitteille. Niinpä Turkin kelpoisuuden tutkimiseen voi huoletta käyttää aikaa ja tupakkaa. Ehkä Turkki on EU:n jäsen armon vuonna 2020.