Suomi-filmien superlusmun Uuno Turhapuron varhaiset ulkomaisemat sijoittuvat usein Helsingin Kallioon ja Töölöön. Rakastettu sänkilärvi oli kotonaan etenkin Karhupuiston ja Temppeliaukion lähikortteleissa, vaikka kuvausmiljööt ehtivät 25 vuodessa vaihtua paljonkin.
Helsingin tavoitelluimman poikamiehen 1970-luvun kulta-ajan jälkeen häntä nähtiin entistä vähemmän katukuvassa.
"Uunon olemus ei jotenkin enää istunut moderniin kaupunkikuvaan", selvittää Turhapurojen hoviohjaaja Ere Kokkonen.
Keskikaupungilla kuvatessa kamerat piti kätkeä, jotta uteliaat ohikulkijat eivät häiritsisi liikaa Vesa-Matti Loirin uunoilua.
"Pienikin pysähdys, niin Loirin ympärillä oli nimikirjoituksen pyytäjiä hirveä lössi", selvittää Kokkonen.
Käsikirjoittaja Pertti ”Spede” Pasanen muotoili filmien kohtaukset niin, että kuvauspaikat olivat varsin vapaasti ohjaajan sijoiteltavissa. Spede kirjoitti kohtausten toiminnan tarkasti ja hänelle oli tärkeää, että dialogi on hauskaa.
Maaltamuuttajan, johtaja Turhapuron toilailuista valmistui 18 kokoillan komediaa vuosina 1973–1998. Suomen pitkäikäisimmän elokuvasarjan yhteenlasketut katsojaluvut ovat omaa luokkaansa – saldona koreilee yli seitsemän miljoonaa myytyä lippua.
”Veijo Esso – here I come!”
Selittelyn suomenmestarin lempitempauksia oli makkaroiden ja oluiden laadun testaaminen – ja mieluiten jonkinsortin tarkastajan valekaavussa.
Uuno testasi Töölössä ravintola Bottan kulmagrillin nakit ja ryynimakkarat – ja kinusi mukaansa vielä maistiaiset ”laboratorion pojille”. Nykyisin paikalla on ravintolakävijöiden hyvin tuntema Jaskan Grilli.
Ikimuistoinen on myös Uunon kaljakoritilaus, joka taltioitiin Katajanokalla Luotsikatu 11:n pihamaalla. 1970-luvun puolivälissä talossa sijaitsi elokuva-arkiston filmiosasto. Sisäpihalla Uuno venkoili olutkuskilta (Jyrki Kovaleff) ilmaisnäytteitä niin, että molemmat pöhnääntyivät.
Kalliossa Fleminginkatu 5–9:n sisäpiha toimi yhtenä näyttämönä, kun Uuno ja vaimo lähtivät polkupyöräilemään kesämökille. ”Kun nyt sattuu sellainenkin ylellisyys olemaan”, Uuno kailotti naapurin kuultavaksi.
Veijo Esson baari sijaitsi alkujaan Itä-Helsingin Kallvikissa, Vuosaaren sillan kupeessa. Myöhemmin pajatsovirtuoosin lempikuppila siirtyi Espooseen. Uuno armeijan leivissä -elokuva (1984) sijoittui Santahaminan varuskuntaan.
Verkkopaitaisella kotifilosofilla ehti olla useita kesämökkejä, joista ensimmäinen, kaupungin omistama tönö Kallvikissa on jo purettu. Uunon ja Elisabeth-vaimon suvi-idylliksi lavastettiin myös kuvaustiimin jäsenen Pekka Lehdon huvila Suvisaaristossa.
Turhapuron karskin bestiksen, Härski-Hartikaisen ensimmäinen korjaamo sijaitsi Ruskeasuolla. – Sieltä löytyi hyvin vahvasti uunomainen alue, jossa oli romua, lautatavaraa ja aidattuja varastomaita, muistelee Kokkonen.
”Jumalauta – nakkeja!”
Uuno D. G. Turhapuro -filmissä (1975) epäsankari riensi noutamaan Elisabeth-vaimolta juonimaansa 500 markan ”alkupääomaa” Fredrikinkatua ylös kohti Temppeliaukiota. Hän säntää kiviportaita alas Oksasenkadulle ja pujahtaa sisään ulko-ovesta, joka oli oikeasti Ere Kokkosen oma kotirappu.
Kokkonen tapasi järjestää kuvauspaikkoja usein kulloisenkin asuntonsa lähistölle. "Minulla oli siten lyhyt matka töihin", hän naurahtaa.
Speden Lauttasaaren-koti ja hänen yläkerran naapurinsa parveke valjastettiin niin ikään hyötykäyttöön. Siellä lihava naapurihahmo Kotkala-Hammaslärvänen haistoi Uunon leyhyttämät makkarantuoksut ja huudahti klassikkorepliikkinsä: ”Jumalauta – nakkeja!”
