Kirjoittaja kuuluu Kalevan nuorten kirjoittajien ryhmään.
Tiia Virtanen on kuin kuka tahansa nuori nainen: aika kuluu kavereiden, ratsastusharrastuksen ja pukuompelijan opintojen parissa. 115 senttimetrin pituus ei ole este eikä hidaste, vaikka saattaakin joskus kääntää katseita.
"Niitäkään en enää pahemmin huomaa. En minä itse tule pituuttani edes ajatelleeksi, niin normaalia tämä minulle ja läheisilleni on", 17-vuotias Tiia Virtanen pohtii.
Nuorempana Tiia otti helpommin itseensä.
"Olen aina ollut aika sinut itseni kanssa. En minä tästä kuitenkaan kasva, joten mitä sitä suremaan."
Tiia itse ei muista, milloin olisi huomannut lyhytkasvuisuutensa ensimmäisen kerran.
"Äiti kai siihen aluksi kiinnitti huomiota. Vielä ekaluokalla menin muiden joukossa, mutta kyllähän tämä vähitellen alkoi näkyä."
Pituus ei ole kuitenkaan eristänyt muista.
"Yksin en ole jäänyt koskaan. Kavereita on riittänyt, enkä ole tuntenut jääväni millään tavoin ulkopuolelle. Olen aina ollut melko sosiaalinen ihminen, ja aika äkkiä muutkin huomaavat, ettei pituus lopulta ratkaise mitään."
Pikisaaren ammattikoulussa opiskeleva tyttö on muuttanut omilleen alkusyksystä. Arki on sujunut yllättävänkin helposti.
"Toisinaan tulee tietysti tilanteita, joissa lyhytkasvuisuus nousee esiin. Keittiöjakkaralla selviää kotona aika pitkälle, mutta esimerkiksi pankkiautomaatilla on vaikea asioida. Helsingin seudulla on liikuntarajoitteisille suunnattuja automaatteja, joihin yltää paremmin, mutta Oulun keskustasta niitä ei löydy. Onneksi kaverit ja kämppäkaveri auttavat tarpeen tullen."
Kauppoja kierrellessä hyllyt ovat usein turhan korkealla, mutta auttavia käsiä löytyy, kunhan uskaltaa pyytää.
"Ei tässä auta ujostella. Jos ei pyydä, ei varmasti saakaan. Onneksi ihmiset ovat ystävällisiä, ja esimerkiksi ruokaostokset onnistuvat helposti, kun ne tekee yhdessä kämppiksen kanssa. Toisaalta tämä on opettanut myös omatoimisuutta. Jo pienestä asti olen tottunut siihen, että teen itse, minkä voin."
Tiian mukaan ihmiset reagoivat lyhytkasvuisuuteen yleensä hyvin.
"Varsinkin aikuisten kanssa tulee kuitenkin joskus tilanteita, joissa huomaa, että he eivät oikein tiedä, miten minuun pitäisi suhtautua - pitäisikö ottaa aikuisena vai lapsena. Tuntuu, että joudun jatkuvasti todistelemaan ikääni."
Lasten avoimuus ilahduttaa Tiiaa hyssyttelyä enemmän.
"Toisinaan kuulee, kun joku hämmästelee, että "kato, mikä pikkunainen". Se on ihan ok, ja lapset selvästi ottavat minut vakavasti koostani huolimatta. Vastaan ihan mielelläni, jos minulta tullaan kysymään jotain pituuteeni liittyvää. Lapset ymmärtävät, että ihmisiä on monenlaisia."
"Ja kuka voi määritellä, mikä on normaali?", Tiia kysyy.
"Ainakin itsestäni tuntuu, että tänä päivänä näkee niin paljon erilaisia ihmisiä, ettei yhtä ainoaa kaavaa ole olemassakaan."