Suomen talouskriisiä selitetään usein finanssikriisillä, globalisaatiolla ja eurojärjestelmän rajoitteilla. Silti yksi ratkaiseva tekijä jää liian usein varjoon: vuoden 2007 tulopoliittinen kokonaisratkaisu. Se oli päätös, joka nosti kustannustason nousukauden tasolle juuri ennen kuin talouden moottorit pysähtyivät.
Tupo 2007 nosti kuntasektorin palkkoja noin yhdeksän prosenttia tilanteessa, jossa Suomen kilpailukyky oli jo riippuvainen yhdestä teknologiayrityksestä ja viennin rakenteet olivat haavoittuvia. Kun vienti romahti 8,3 prosenttia ja teollisuuden veturi kaatui, kustannustaso jäi yläkanttiin eikä talous kyennyt sopeutumaan. Devalvaatio ei ollut mahdollinen, ja palkkataso jäi pysyvästi irti talouden kantokyvystä.
Seuraukset näkyivät nopeasti. Yritysten kannattavuus heikkeni, investoinnit tyrehtyivät ja halpatuonti söi kotimaisen tuotannon markkinaosuuksia. Palkkainflaatio jatkui, vaikka tuottavuus ei kasvanut. Lopputuloksena Suomi menetti lähes kaksi vuosikymmentä ostovoimaa ja kilpailukykyä – eikä tätä kuoppaa ole vieläkään täytetty.
Kun kustannustaso karkasi, velka alkoi paikata rakenteellista virhettä. Velkaa ei otettu kasvun rakentamiseen, vaan pitämään yllä menoja, jotka oli mitoitettu nousukauden tulojen mukaan. Siksi velkasuhde on nyt lähes 90 prosenttia BKT:sta ja pisteindeksi yli 2300. Velka ei ole kriisin syy, vaan seuraus siitä, että kustannustaso ja talouden kantokyky erkaantuivat toisistaan.
Tupo 2007 ei yksin selitä kaikkea, mutta se oli ratkaiseva käännekohta. Se lukitsi Suomen kustannustason tasolle, jota talous ei enää jaksanut kantaa. Ilman tätä ymmärrystä emme voi korjata ongelmaa, joka on jatkunut jo viidentoista vuoden ajan.
Suomi ei nouse velalla eikä julkisen sektorin paisuttamisella. Talous nousee vain sillä, mikä on aina nostanut tämän maan: tuottavuudella, investoinneilla ja korkean jalostusarvon viennillä. Rakenteellinen virhe voidaan korjata vasta, kun uskallamme tunnustaa, missä se syntyi.
Jairi Palonen
Kokkola