Kärpät: Pyörälä hur­jas­sa vi­rees­sä juh­la­pe­lis­sään

Työtaistelu: Hoi­ta­jat jat­ka­vat ylityö- ja vuo­ron­vaih­to­kiel­toa Oysissa ja Ou­las­kan­kaal­la

Kolumni

Tun­tu­rei­den tyttö

-

Eräänä kauniina talvisena päivänä lähdin Ruskotunturille laskettelemaan urheilullisesti rasittavuuteen asti aktiivisen ystäväni houkuttelemana.

Kyseessä oli elämäni toinen laskettelukerta, avauduin myöhemmin lounasseurueelle työpaikkaruokalassa.

Edellisestä, siitä ensimmäisestä, laskettelukerrasta oli vierähtänyt hyvä tovi.

Silti elättelin mielessäni sinnikästä uskoa jonkinlaiseen syntymässä lahjaksi saatuun suomalaisuus­gee­niin, jonka avulla tietyt asiat sujuisivat sukkelasti aivan luonnostaan.

Siispä suon kuopsutteleminen kuokalla, pettuleivän järsiminen tai vuokrasuksilla laskettelu eivät tulisi tuottamaan minulle minkäänlaisia ongelmia.

Sieltä se sisäsyntyinen sisukkuus ja taidokkuus vielä tupsahtavat, kunhan vain antaa mahdolli­suuden.

Huipulla tuulee. Sen huomaa siinä vaiheessa, kun alas pitäisi päästä, mutta ei ole aivan varma, millä tavalla.

Kolmikymppisen itsesuojeluvaisto on vahva. Joinko lapsena riittävästi maitoa? Kestävätkö luut? Millähän tolalla kunnallisen puolen hoitotakuu nykyään on?

Suomalaisuusgeenin sijasta esiin tupsahtavat ensimmäisenä lapset.

Lapset laskevat ohi vinhaa vauhtia niin kuin olisivat suksille syntyneet. Sitten ohi menevät aasialaisturistit. Lopulta huomaan, että lapset, jotka laskevat ohi, ovat aasialaisturisteja.

Nolostus siitä, kuinka laskettelu muistuttaa enemmän ryömimistä kuin suksilla seisomista kirpaisee lopulta pahemmin kuin mustelmat, joita tulisin epätoivoisesti rasvailemaan vielä viikkojen päästä.

Tuntureiden tyttö, murjaisi työkaveri ilkikurinen pilke silmäkulmassa.

Ei auta, vaikka eläisi elämänsä tunturin juurella, jos ei koskaan kipua ylös asti.

Ja kun on ylhäällä, täytyy uskaltautua alas, että voisi taas suunnata kohti huippua.