Enkeli taivaan ja Hoosianna kaikuvat näinä päivinä Suomen kirkoissa. Eikä vain kirkoissa, vaan myös kouluissa ja päiväkodeissa. Valmistaudutaanhan valtiokirkon suurimpaan vuotuiseen tapahtumaan joulun viettoon. Se ei varmasti jää keneltäkään huomaamatta.
Kirkon sanomasta pääsevät tai joutuvat osalliseksi nekin, joita se ei lämmitä ja jotka hahmottavat maailmaa eri näkökulmasta. Siksi päällekäyvää ja kaikista tuuteista pursuavaa sananjulistus on. Tosin näinä kulutuksen kulta-aikoina se pakkaa hukkumaan kaikenmaailman markkinameiningin sekaan.
Suomessa on periaatteessa - oikein perustuslaissa turvattu - oikeus omaan uskontoon ja vakaumukseen. Käytännössä tämä ei toimi, vaan muut kuin evankelisluterilaiseen tai ortodoksiseen kirkkoihin kuuluvat joutuvat kovan kautta raivaamaan tilan omalle vakaumukselleen.
Koululaitokselta, jos miltä, on kohtuullista odottaa neutraalia suhdetta ihmisten uskonnollisiin näkemyksiin. Sitä se ei ole. Koulu on valtiokirkon tärkein kasvattaja ja sen myötä opin julistaja. Tämä tapahtuu paitsi uskontotunneilla, myös aamunavauksissa sekä koulun yhteisissä juhlissa ja tilaisuuksissa.
Pieni lapsi ei kykene tekemään valintoja suurten aatteiden tavaratalossa. Niinpä aikuisen vastuulla on antaa hänelle eväitä elämään. Jokaisen perheen loukkaamaton oikeus on ohjata omaa lastaan katsomuksellisissa asioissa haluamallaan tavalla.
Parhaimmillaan koulu tukee koteja jakaessaan monipuolista tietoa niin uskonnoista kuin muistakin aatteista luovuttamatta etuoikeutta millekään ryhmälle. Etuoikeuden antaminen yhdelle johtaa muiden saattamiseen jollain tavalla huonommaksi; erottelee ihmiset hyviin ja pahoihin.
Monipuolisen tiedon jakamisen tehtävä nousee entistä tärkeämmäksi aikana, jolloin maailma kansainvälistyy. Suomeen on tullut ja tulee lisää ihmisiä eri kulttuureista ja uskonnoista. Tällöin on tärkeää, että heitä ymmärretään. Ymmärrys luo pohjan rinnakkainelolle.
Koululla on toki merkittävä rooli lasten kasvattajana. Kasvatuksen sisällöllisenä lähtökohtana tulee kuitenkin olla yleishumaanit arvot, kuten toisten ihmisten kunnioittaminen, lähimmäisenrakkaus ja erilaisuuden hyväksyminen.
Kirkon merkitystä ei voi kiistää. Se opetti kansan lukemaan ja kirjoittamaan ennen kuin koululaitos kehittyi. Se on välittänyt lähimmäisenrakkauteen perustuvia arvoja. Ja tänään ainakin jotkut kirkossa yrittävät tarjota ihmisille muutakin ajateltavaa kuin juoksua tavaran perässä.
Nämä sinänsä hyvät asiat eivät kuitenkaan anna sille oikeutta monopoliasemaan ihmisten sielunelämässä. Ne eivät poista sitä tosiasiaa, että uskonto on pohjimmiltaan hyvin henkilökohtainen ja arka asia; jokaisen oma suhde maailmankaikkeuteen.
Eduskunnan perustuslakivaliokunnan käsittelyyn näinä päivinä menevässä ja istuntosaliin helmikuussa tulevassa uudessa uskonnonvapauslaissa tunnustuksellisen uskonnon opetus korvataan oman uskonnon opetuksella.
Käytännössä lakiehdotus ei muuta perusasetelmaa nykyisestä juuri miksikään. Valtiokirkon ote koulussa säilyy ylivertaisena. Tunnustuksellinen uskonopetus jatkuu. Ja jos riittävän suuri ryhmä saadaan kokoon, annetaan opetusta muihin uskontokuntiin kuuluvillekin. Tosin sanoen koulu pitää tehtävän, joka pitäisi kuulua kullekin kirkkokunnalle itselleen.
Eriuskoisille turvataan oikeus olla osallistumasta valtiokirkon uskonopetukseen ja kouluissa järjestettäviin kristillisiin rituaaleihin. Poikkeaminen ei kuitenkaan ole helppoa, vaan vaatii vanhemmilta rohkeutta asettaa lapsensa alttiiksi uskonnolliselle syrjinnälle.