Tu­han­sien työ­mies­ten Kos­ta­mus toi leipää Poh­jois-Suo­meen

Itärajan takana Kostamuksessa työskenteli 1970- ja 1980-luvuilla tuhansia pohjoissuomalaisia miehiä.

Kostamus rakennettiin 1970- ja 1980-luvuilla. Se näkyy yhä kaupungin rakennuskannassa.
Kostamus rakennettiin 1970- ja 1980-luvuilla. Se näkyy yhä kaupungin rakennuskannassa.
Kuva: Jarmo Kontiainen

Reportaasi on julkaistu Kalevassa 21.7.2013.

Vitikko, pusikko, pikitie.

Tästä he kulkivat nuo tuhannet pohjoisen miehet kohti meidän aikamme Klondykea, Kostamuksen kaivoskombinaattia, nelisenkymmentä kilometriä Suomen itärajalta kohti kalevalaisia laulumaita.

Kultaa siellä ei huuhdottu, vaan luotiin tyhjästä raudan kaupunki.

Kostamus-hankkeen taustalla olevia moninaisia tekijöitä – tullisopimuksia EEC:n ja Neuvostoliiton kanssa, Rautaruukin raaka-ainetarpeita, maatalouden ylijäämän kauppaamista, Kekkosen idänpolitiikkaa – eivät tainneet ne tuhannet suomalaistyöntekijät tuumia tai juuri tietääkään. He vain matkasivat nöyrinä rajan taa rakentamaan.

Kostamuksessa odotti leipä. Se tärkein. Koti-Suomessa vasarat olisivat olleet vaiti.

Ensimmäinen ryhmä rakennustyömiehiä ylitti rajan 3. joulukuuta 1973, kun runkosopimus maiden hallitusten välillä oli solmittu lokakuun viimeisenä.

Infra rakennettava ensin

Ennen kuin päästiin varsinaisen rakentamisen alkuun, suomalaisten oli raivattava ja kuivattava alueita. Sitten piti rakentaa rautatie ja tieverkostoa siltoineen. Siitä Kimmo Hummastikin aloitti vuonna 1974.

Nuori oululainen rakennusmestari oli Ylivieskan kaupungintalon rakennustyömaalla, kun komennus Kostamukseen tuli.

”Ei siinä tullut kyseltyä mitään. Ajoin Vartiukseen vartomaan kulkuluvan valmistumista. Pari viikkoa asustin siinä väliaikaisissa majoitustiloissa.”

Ensimmäisen oman kohteen, rautatiesillan rakentamisen aikaan työmaille ei ollut saatu kattavia puhelinyhteyksiä.

”Kun piti tilata betoniasemalta kuorma valua varten, juostiin kilometri metsätaipaleen läpi paloaseman työmaalle soittamaan.”

Myöhemmin työmaiden toimistoihin saatiin lankapuhelimet. Isoimpiin hankintoihin kuuluvia puheluja niistä ei soitettu, vaan tuli ajaa Vartiukseen Suomen puolelle rajaa soittamaan. Puhelimia näet kuunneltiin.

”Hinnoista ei auttanut puhua Neuvostoliiton puolella. Sopimuksista ja sopimushinnoista pysyttiin vaiti.”

Kotiväen kuulumisia kyseltiin ruokaloiden puhelinautomaateista.

Moni oli kaukana kotoa, vaikka enemmistö väestä kulkikin Kainuusta. Suuri projekti nieli ammattimiehiä.

Pakkasrajasta väännettiin kättä

Etelän rakennusliikepomot eivät aluksi luottaneet pohjoisen rakentajien taitoihin, vaan olivat tuomassa etelästä omia miehiään. Tämä jäi vain aikomukseksi, vaikka työmiehiä toki tuli ydintyöhönottoalueiden ulkopuoleltakin.

”Ne katselivat pitkin nokkavartta, etteivät täällä pohjoisessa mestarit eivätkä työmiehet osaa mitään. Pian huomasivat, että täällähän tiedetään rakentamisesta”, Hummasti kertoo.

Epäluulo jätti jälkensä miesten mieliin, vanhat haastattelut osoittavat. ”Se luulo on joutunut häpeään”, eräskin kainuulaiskirvesmies totesi Kostamuksen ensimmäisen vaiheen päätyttyä.

”Tuonkin rikastamon rakenteiden lujuudesta voisi kertoa sen, että välikerroksen holvilla ajettiin autonosturilla”, Hummasti selittää osoittaen Kalevan arkistosta löytynyttä työmaakuvaa talvelta 1981.

Töitä tehtiin säästä piittaamatta. Hummasti tosin muistelee, ettei Kostamuksessa koettu isoja pakkasia.

”Vartiushan oli yksi Suomen kylmimmistä paikoista, mutta muutaman kymmenen kilometrin päässä oli ihan eri lämpölukemat.”

Pakkasrajasta väännettiin silti väliin kättä, ja lakkoonkin löytyi aihetta niin valko- kuin keltakypärillä. Työvoiman liikkuminen eri urakoiden välillä aiheutti kitkaa, mutta suurin kampi rattaissa oli päivärahojen eriarvoisuus.

Työmaille mahtui myös monenlaisia veikkoja. Kerrankin eräs mestari komensi jouten ollutta kaveria. Tämä vastasi olevansa oikeutettu oleskelemaan työmaa-alueella ympäri vuorokauden. Toden totta. Kaveri siteerasi hallussaan ollutta raja-alueen kulkulupaa kirjaimellisesti.

Ja kun enin osa rakentajista oli Kainuusta, ohjeiden antaminen oikealle miehelle saattoi olla monimutkaista.

”Perustusvaiheessa, kun työporukassa oli 30 miestä ja huusi montun laidalla Heikkistä, varmaan 15 päätä kääntyi”, Hummasti toteaa.

”Niinpä porukassa oli pian Höpö-Heikkinen ja Tosi-Heikkinen ja sellaisia Heikkisiä, joiden lisänimet eivät ole painokelpoisia.”

Suomesta tuttua arkkitehtuuria

Nämä Heikkiset, Mustoset ja Komulaiset muualta Itä-Suomesta, Oulun tienoilta ja aina Koillismaalta saakka tulleine tovereineen rakensivat Kostamukseen paitsi teollisuuden tarvitsemat neliöt ja kuutiot myös pienen kaupungin tehtaan väelle.

Kun suomalaistalojen lomassa kulkee, olo on kuin olisi jossain ihan tavallisessa suomalaiskaupungissa. Vaikka Kuopiossa, sillä taloja kohoaa ydinkeskustasta ylemmäs pitkin rinnettä.

Suomalaisarkkitehdin luoma asemakaava on sijoittanut talot rauhaan toisiinsa nähden. Niiden lomassa on viheralueita, joita reunustaa valaistujen kävelyteiden verkosto.

Ja kun analysoi talojen ulkomuotoa, voi todeta suomalaisten rakentaneen Kostamukseen Tuiran. Tuolla on Myllytien harmaata ja ruosteenruskeaa. Kaijonharjukin pilkahtaa.

Suomalaistalot ovat kestäneet aikaa verraten hyvin, kun niitä vertaa myöhemmin rakennettuihin: nämä vaikuttavat huomattavasti vanhemmilta.

Paikalliset muistavat suomalaisrakentajia hyvällä. Kostamuksen elinolosuhteet ovat selvästi korkeammat kuin muualla Karjalassa. Edelleen.

Kaupunki kasvoi nykymittaansa rakentamisen aikana. Väki tuli kaukaisilta seuduilta kuten Uralilta ja Kazakstanista.

Karjalaisväestö haluttiin pitää vanhoilla sijoillaan, koska metsäteollisuuden työvoima oli turvattava.

Kontakteja paikallisiin ei periaatteessa ollut lupa olla.

Hummastille on jäänyt erityisen mieluisana muistona autovarikkotyömaalla jonkun kerran vieraillut paikallinen suuruus, kirjailija-toimittaja Jaakko Rugojev.

”Sinne se töpsötteli ja kysyi, saisiko tulla. Niin sympaattinen ja mahtava ihminen, jota kuunteli, sama mistä hän puhui. Ja aina jätti Punalipun irtonumeroita pöydälleni.”

Todellisuudessa kukaan ei olisi kyennyt valvomaan, miten taajaan ja keiden kanssa yhteyttä pidettiin.

”Tehtiin valtioiden tapaan ahkeraa bilateraalikauppaa mekin: Nokian kumppareilla sai viisi pulloa kirkasta viinaa.”

Ruplia ei tarvittu, sillä länsimaiset kulutustavarat olivat kovaa valuttaa. Esimerkiksi rajanylitystilanteesta muistetaan moniaita juttuja, joissa muun muassa aikamies sai käskyn yrittää ahtautua nuorisofarkkuihin väitettyään näitä omikseen.

Jossain vaiheessa suomalaisten kaupan tiskille ilmestyi lappu: ”Emme myy naisten sukkahousuja emmekä huulipunaa miehille.”

Naiselliset hepenet saattoivat mennä mielitietyllekin, sillä mikäpä olisi estänyt hormonien hyrräämistä silloin kun siihen tarjoutui mahdollisuus. Oli niitäkin suomalaismiehiä, joilla oli toinen elämä Kostamuksessa. Näihinkin päiviin asti vaiettu, tiedetään.

”Kyllähän Kostamus aikanaan teki jonkinlaisen piikin Kainuun ja Oulun avioerotilastoihin”, Hummasti toteaa ykskantaan. Liittojen väliin kiiloiksi tuli lähinnä työmailla työskennelleitä suomalaisnaisia, ei paikallisia, mutta ei sovi unohtaa, että kotirintamallakin saatettiin väsyä yksinoloon.

Reissutyö syö paitsi reissumiestä myös matkan toisessa päässä odottavia perheenjäseniä. Jos Kostamuksen muistelu antaa voimakkaan halun nostaa hattua kaupungin rakentajille, kotipesän väkeäkin ajattelee suurella kunnioituksella.

Kotimatkalla kilpa-ajoa

Ainainen reissaaminen oli henkisesti ja fyysisesti raskasta paitsi kulkijoille myös heidän perheilleen, jotka kantoivat huolta huonon kelin aikaan tai kun matkamiestä ei jostain syystä alkanut kuulua normaaliin aikaan perjantaina.

”Kyllähän sitä melko turtana ajettiin. Vaalan Liminpuroa ennen muisti jarruttaa, että kahvit hörpättiin. Muita stoppeja ei ennen tullia ollut.”

Kulkijan kaasujalka oli raskas. ”Kun työt loppuivat perjantaina aika lailla yhtä aikaa eri työmailla, suurin piirtein sata autoa oli liikkeellä samassa rytmissä. Joten menihän se joskus kilpa-ajoksi, sattuipa siellä vahinkojakin. Jossain vaiheessa meitä ruvettiinkin ratsaamaan Neuvostoliiton puolella rajaa, sitten Suomenkin, ja kilpa-ajo rauhoittui jonkin verran.”

Pelko muuttui konkreettiseksi maaliskuussa 1980, jolloin kirjoitettiin Kostamuksen rakentamisen historian surullisin luku.

Rajan pinnasta kuljetettiin päivittäin kuhmolaista ja suomussalmelaista työväkeä useita bussilastillisia. Yksi näistä törmäsi aamuvarhaisella 20. maaliskuuta Kostamukseen vievälle maantielle pysähtyneeseen hiekkalastissa olleeseen kuorma-autoon.

Bussin lämmityslaite ei jaksanut puhkua tuulilasiin riittävästi, ja kun aurinko vielä kilotti kohti, näkyvyys ei ilmeisesti ollut riittävä.

”Teräksisen lavan nurkka oli repinyt auki bussin kyljen kuin säilykepurkin”, Hummasti kertoo.

Kymmenen kuoli ja 31 loukkaantui. Onnettomuus kosketti joka työmaata.

”Minulla oli autovarikon rakennuksella kaksi veljestä, jotka kulkivat pitkin aamua konttorilla soittamassa. Kun vihdoin tuli tieto, että sekä isä että äiti olivat menehtyneet, eipä siinä voinut muuta kuin neuvoa poikia lähtemään kotiin.”

”Se että töissä kuljettiin perhekunnittain, kertoo, kuinka vakavasti väki Kainuussa hankkeen otti.”

Kostamuksen suomalaiskujat

Suomalaisrakentajilla oli Kostamuksessa aivan oma maailmansa: terveysasema, putka ja puoti. Kaikki lähekkäin parakkialueella.

Parakit ovat paljolti samoilla sijoilla edelleen. Kävelemme Hummastin kanssa Piervaja Finskie Piriulokia eli Ensimmäistä suomalaiskujaa pitkin. Vihreät peltikonttia muistuttavat parakit ovat samalla sijallaan. Ainoa näkyvä muutos ovat koristeelliset kalterit ikkunoissa ja ilmalämpöpumppujen rivistö pitkin seinäviertä.

Jos ovat peltiparakit kestäneet hyvin aikaa, ne puuvuoratut parakit, joissa Hummastikin syvemmällä aluetta asui, nostattavat kulmia: niitä on tuunattu kuin meikäläisiä rintamamiestaloja ikään, ja asuinalue on ilmeisen haluttu.

”Neljä kahden hengen huonetta, yhteinen oleskelutila, vessa ja suihku. Kuka laitteli iltapalaa, ketkä läiskivät korttia”, Hummasti selittää oloja.

Saunominen oli suosittua. Elokuvia nähtiin joskus, tanssejakin oli pari kertaa kuussa ja yhdyskunnan kirjastoon saattoi piipahtaa. Televisiota ei ollut katseltavana, sillä antenneja suomalaiskanavien näkymiseen ei saanut pystyttää.

Kostamuksen ruokahuolto oli aluksi annettu vain ns. edistysmieliselle osuusliikkeelle eli E-liikkeelle käyttäen perustelua ”se on lähellä työmiehiä”. Kainuulaiset muut kauppiaat nostivat äläkän.

Tuloksena osuuskauppa otti hoitaakseen suuren 800 hengen ruokalan. Kainuulainen T-liike Rusanen sai avata oman kaupan parakkialueen laidalle, ja sama yrittäjä piti myös toimihenkilöravintolaa.

Alkoholin käytöstä Kostamuksessa keskusteltiin koti-Suomessa aika ajoin. Oulun yliopiston Pohjois-Suomen tutkimuslaitos teki tarkemmin selkoa tilanteesta vuonna 1981 todeten alkoholin käytön olevan puheissa suurempaa kuin todellisuudessa.

”Kostamuksessa juodaan rentoutumisen vuoksi ja siksi, ettei muutakaan huvia paikkakunnalta löydy”, raportissa todettiin.

Karu toteamus piti aika lailla paikkansa, ja pääharrastusaikaa olikin siksi rajattu.

”Neljän aikaan pääsi töistä, viiden aikaan oli kämpillä, kävi suihkussa ja vaihtoi paidan ja odotti, että kello tulee kuusi ja pääsee Rusasen kapakkaan”, Hummasti kertoo terävän pään vapaa-ajasta.

Viinaa sai ottaa iltakuuden ja -yhdeksän välillä. Tämän jälkeen anniskelu ravintoloissa päättyi.

Myös majapaikoissa juotiin, mutta tarkkana piti olla: työmaalla ei passannut olla juomisen jäljiltä väsyneenä, ja pulloja ei haluttu jättää kämppiin siivoojien löydettäviksi.

”Kerrostalon oikean päädyn parvekkeelta viskottiin illan päätteeksi pullot vasemmalle ja vasemmasta päädystä oikealle. Lumien sulettua pihamaalta paljastui kiiltävä pullomeri”, Hummasti kuvaa näkemäänsä.

Kävi niinkin, ettei viinan piruja ollut hillitseminen. Aihe vetää Hummastin kaltaisen huumorimiehenkin hiljaiseksi.

”Muistan muutaman sekoamistapauksen, joita ei täällä enää kukaan pystynyt auttamaan. Heidät kuskattiin kiireellä pois ja uudet työmiehet tilalle. Ei ollut muuta mahdollisuutta. Työmaan piti pyöriä.”

”Muistan kerrankin, kun vein uutta kaveria majapaikkaansa ja siellä oli joka paikka säpäleinä edellisen asukin jäljiltä. Poika tuumasi, ettei sinne voisi majoittua. Minä sanoin, että kyllä tytöt siivoaa ja iltapäivällä tulee uusi sänky. Että jätä vain kassisi tänne ja lähdetään katsomaan työmaata.”

Tuijotamme parakkialueen laidalla tonttia, jossa muinoin seisoi rakentajien kuntoilua varten pystytetty kuplahalli. Jollekin sieltä löytyi toivottavasti alkoholia parempi addiktio. Nyt paikalla sijaitsee autohajottamo, kai. Tiedä sitten. Niin moni paikka ainakin näyttää siltä.

Kimmo Hummasti jätti Kostamuksen muiden lailla 1984, kun urakka saatiin päätökseen, mutta hän on palannut aika ajoin seudulle. Rajan takana riitti työmaata kymmeniksi vuosiksi: muun muassa Kiova, Krasnodar, Volgograd, Moskova, Pietari ja Irkutsk tulivat tutuiksi.

Maaliskuussa 2008 Hummasti ryhtyi ensi kerran sitten 1970-luvun alun käymään päivätyössä Oulun-kodista käsin.

Rakentajan reissut oli tehty.

Katso kuvia Kostamuksesta ja lue, mitä Kostamuksen rakentajille urakan jälkeen tapahtui.

Työllisti tuhansia suomalaisia

  • Kostamuksen malmiesiintymästä tiedettiin jo 1900-luvun alussa, mutta päätös sen hyödyntämisestä tehtiin vasta 1960-luvun lopussa.
  • Suomalaisten mahdollisuus osallistua teollisuuskombinaatin – tehtaan ja kaupungin – rakentamiseen tuli julkisuuteen 1971.
  • Presidentti Urho Kekkonen ajoi hanketta voimallisesti, ei vähiten kotimaakuntansa Kainuun hankalaa työllisyystilannetta ajatellen.
  • Myös Rautaruukin raaka-ainetarpeet otettiin huomioon: pellettejä Kostamuksesta ostettiinkin 1983–2007.
  • Yli kymmenen vuotta jatkunut rakennusurakka oli osa Suomen ja Neuvostoliiton välistä kauppavaihtoa.
  • Rakentamisesta vastasi Neuvostoliiton rakennusvientiin perustettu Finn-Stroi, jossa oli 13 osakasyritystä.
  • Ns. kehyssopimus, jossa hahmoteltiin perusperiaatteet, allekirjoitettiin 31.10.1973.
    Tarkemmat neuvottelut veivät kuitenkin kauan: varsinaiset rakentamissopimukset solmittiin vasta 18.5.1977.
  • Tällä välin suomalaisrakentajat olivat tekemässä jo valmistelevia töitä, ja muun muassa tie- ja rautatieyhteys Suomeen rakennettiin.
  • 1. vaiheen rakentaminen aloitettiin keväällä 1977 ja se luovutettiin tilaajalle 27.9.1982. Samankokoinen 2. ja 3. vaihe valmistui 1984.
    Suomalaiset rakensivat Kostamukseen muun muassa 80 kilometriä maantietä, 44 kilometriä rautatietä, 165 kilometriä vesi- ja viemäriputkia sekä 371 kohdetta, joiden rakennusala oli yli neljä miljoonaa kuutiometriä. Näiden joukossa oli vuoriteollisuusalueen rakennusten lisäksi Kontokkijärven rannalle rakennetut kerrostalot, joissa oli 3 000 asuntoa.
  • Enimmillään suomalaisia työskenteli Kostamuksessa 3 700 syksyllä 1979.