Likainen käsi painautuu takaikkunaa vasten sillä hetkellä, kun taksi kaartaa viideltä aamulla Bukarestin pohjoisen rautatieaseman eteen. Käsi kuuluu hahmolle, joka vähemmän muistuttaa ihmistä kuin mikään kahdella jalalla kävelevä aikoihin.
Bukarestissa ei kerjäläisiä ole silmiinpistävän paljon, mutta ne, joita siellä on, ovat usein täysin uupuneen oloisia, he tuntuvat katoavan varjoihin. Mutta tämä kuin keskiaikaisesta maalauksesta repäisty ihmisraunio on kiinni taksin ovessa, aamuviideltä. Näky toimii johdantona matkalle halki Transsylvanian, jonka nimen saama erikoinen kaiku on keskiaikaista perua.
Ceausescun
karu perintö
Lyhyehkö välimatka Bulgarian rajalta Bukarestiin oli kuin läpileikkaus viheliäisestä perinnöstä, jonka reaalisosialismi on jälkeensa jättänyt.
Tai ehkä tämäkin on liian ylevä käsite kuvaamaan Nicolae Ceausescun poliisivaltiota, joka ei perustunut realismiin, vaan houreisiin.
Bukarestista kohti Unkarin rajaa Transsylvaniaksi kutsutun alueen halki kulkeva reitti on luonteeltaan tyystin toisenlainen.
Se ei vie ajatuksia Ceausescun aikaan, vaan vielä kauemmas. Rata tuntuu vievän läpi vanhan talonpoikaisen yhteiskunnan, joka elelee Transsylvanian kuvankauniissa vuoristomaisemissa.
Kylänväki matkaa hevoskärryillä maissipellon laitaan korjaamaan satoa käsipelillä, ja kulkuväline tankkaa itseään sillä välin tyytyväisenä samasta pellosta. Lampaat laiduntavat rinneniityillä, aamu-usva kiemurtelee jyrkkien vihreiden kukkuloiden välissä.
Jossain pilkottaa kirkko tai linnanraunio - tai hylätty hajonnut teollisuuskombinaatti.
Totuuden nimissä on sanottava, että suurin osa radanvarren asutuksesta on varsin normaalin oloista taajamaa ja pientaloa, omaan alueen koristeelliseen kattotyyliinsä rakennettua, ja paljon on viime vuosina kunnostettua. Joukossa on tosin myös näky, joka muistuttaa, missä maa vielä makaa.
Elementtitalo on jäänyt kesken kauan sitten. Siitä on pystyssä vain runko, ikkunat ammottavat tyhjinä aukkoina. Silti siellä eletään.
Parvekkeen kohdille on siellä täällä viritelty pyykkiä, ja lapsia näkyy avoimissa ikkunarei'issä. Siinä on todennäköisesti yksi ratkaisu romanien asuntokysymyksiin: pienet ylläpitokustannukset, hyvä ilmastointi.
Draculan legendasta verinen historia
Transsylvanian vuoristojen keskellä Sighisoarassa - jonne nyttemmin on puuhattu Dracula-huvipuistoa - syntyi 1400-luvulla Vlad Draculin poika Vlad Tepes, Dracula, jonka otteista historiankirjojen merkinnät antavat ymmärtää, ettei hän arvostanut ihmisessä kokonaisuutta. Hän keskittyi osiin, jotka mieluusti irrotti yksi kerrallaan.
Varsinaisesti nykyinen myytti verenimijäkreivi Draculasta on silkkaa kaunokirjallisuutta.
Yhtä kaikki, maine on jäänyt, ja sitä ehkä korostavat Romaniaa myöhemminkin hallinneiden ruhtinaiden otteet. Kaikki veri päivällispöydissä ei ole ollut peräisin pihveistä. Eikä voi sanoa, että 1900-luku olisi ollut vapaa samasta vaivasta.
Ennen sotia maata terrorisoi fasistinen Rautakaarti.
Kommunistiaika alkoi laajoilla puhdistuksilla, ja Ceausescun houreinen aika ja kaikkialle yltänyt turvallisuuspoliisi Securitaten kontrolli on luku sinänsä.
Lisäksi Itä-Euroopasta, Jugoslavia poislukien, vain Romaniassa valta vaihtui väkivalloin. Mielenosoittajia kuoli vuonna 1989, ja kun Ceausescun pariskunta oli kirjaimellisesti raastettu pois vallasta, heidän teloituksensa näytettiin televisiossa.
Timisoarassa lähellä Unkarin rajaa kaupunkilaiset levittivät ruumishuoneesta otettuja vainajia hautoihin, kutsuivat paikalle kuvausryhmiä ja väittivät jälkiä Securitaten aikaansaannoksiksi. Asia levisi aluksi totena maailmalle.
Ja opiskelijoita kuoli vielä vuonna 1990, kun he osoittivat mieltään maan johtoon noussutta entistä kommunistia Ion Iliescua vastaan.
Tämä kutsui Bukarestiin 20 000 hiilikaivostyöläistä, joiden tehtävänä oli murskata protestit, ja sen he myös tekivät.
Iliescu pysyi vallassa vuoteen 1996 mutta palasi vuoden 2000 vaaleissa. Hänen vaihtoehtonaan olisi ollut äärioikeistolainen, kiihkokansallinen ehdokas.
Nyt Iliescun tehtävänä on johdattaa maataan kohti Natoa ja EU:ta ja eurooppalaisia yhteisöjä. Kun lähtökohdat olivat jo valmiiksi kehnot ja kun moni uudistus on yhä tekemättä tai puolitekoinen, tavoitetta EU-jäsenyydestä vuonna 2007 voi huoletta sanoa haastavaksi.
Mutta Eurooppaa tämä on tietysti jo nytkin. Koristeellisen kauniin kirkon katolla on vuosiluku 1265. Transsylvaniassa Romanian ja Unkarin rajat ovat liikkuneet vuoroin sinne, vuoroin tänne.
Ne seudut, jotka sota-aikana olivat Unkarin natsimielisen diktaattorin Horthyn komennossa, kokivat erityisen kovia. Ceausescu puolestaan tukahdutti unkarilaisvähemmistön asemaa minkä ehti.
Tshekkivalmisteinen, Bukarestin ja Prahan väliä kulkeva juna kolkottaa tuntikausia Transsylvanian ylängöillä ja laaksoissa. Maisemasta ei kuitenkaan tule ensimmäisenä mieleen täällä asunut kreivi, joka janosi verta. Nyt näkyy maa, joka janoaa vettä.
Joenuomat ovat kokonaan kuivia tai puolikuivia, ja jäljellä oleva vähäinen virta katselee taivaalle, josta näkyy vain polttava aurinko ja pilvetön taivas.
Maa on halkeillutta, kasvit keltaisia ja kuivia. Radankorjaajat tekevät töitä ilman paitaa, tavarajunan kuski ajelee ilman paitaa. On syyskuun loppu, ja on kuumaa, ja takana on pitkä kuiva kesä.
Tonavan varrella Romania on joutunut sulkemaan ainoan ydinvoimalansa, koska lauhdeveden saanti oli vaarassa.
Sateet ehkä tulevat, mutta tämän vuoden sato ei enää palaa.
Juna laskeutuu alas polttavalle tasangolle, ajelee sitä aikansa ja pysähtyy rajalle. Alkaa Unkari. Hoidettuja pihanurmikoita, istutuksia, omakotitaloja, hyvin maalattuja seiniä, kaikkinainen tuttuuden tunne. Ja lopullinen todiste siitä, että henkinen raja läntisen ja itäisen Euroopan välillä on nyt vuonna 2003 jo tässä, Unkarin itärajalla: yhdellä pyöräilijöistä on pyöräilykypärä päässä.
Kirjoittaja on EU:n komission apurahan turvin tutustumismatkalla Turkkiin, Bulgariaan, Romaniaan, Unkariin ja Sloveniaan.