Mäkilegenda ja viihdetaiteilija Matti Nykänen oli valitellut läheisilleen kuolemaansa edeltäneenä iltana huimausta ja pahoinvointia.
Viimeiseksi jääneellä keikallaan hän kertoi, että oli vähän aikaa sitten pudotellut lunta katolta ja tipahtanut sieltä. Mäkikotkan pudotusta pehmensi se, että toinen jalka jäi hetkeksi kiinni ränniin.
Maahan mätkähdettyään hän oli omien sanojensa mukaan minuutin ajan tajuttomana. Rintalastansa hän epäili murtuneen, koska oli vaikea hengittää.
Matti lääkitsi tärskyn jälkeen itseään suurella määrällä kipulääkkeitä.
Matti ei oman diagnoosinsa perusteella ollut niin heikossa hapessa, että olisi tarvinnut ulkopuolista apua.
Myöskään yksikään läheinen ei lehtijuttujen perusteella ollut kehottanut häntä hakeutumaan hoitoon, mitä ihmettelen.
Matti Nykäsen esimerkki on varoittava. Se vahvistaa pääsääntöä, jonka mukaan suomalainen mies vierastaa lääkärissä käyntiä. Hoitopaikkaan mennään vasta pää kainalossa.
Asiaa on myös tutkittu ja todettu, että syitä tähän on yhtä monta kuin on miestäkin. Usein kyse on siitä, että käynti koetaan ajanhukaksi.
Miehissä esiintyy vastarintaa lääkärin ehdottamiin elämäntapamuutoksiin, jotka liittyvät ruokavalioon, liikuntaan sekä tupakan ja päihteiden käyttöön. Ongelmaa ei ole, jos siitä ei puhuta.
Jos odottaa, kunnes terveydellinen kriisi koittaa, mies voi joutua käymään valkotakkien pakeilla tiheämmin, altistumaan vaativammille operaatioille ja tekemään elämäntavoissaan totaalisemman remontin kuin ehkäisevään hoitoon rakentavasti suhtautunut toinen mies.
Eiköhän tältä pohjalta sovita, että tosimies ei lääkäriä jänistä vaan kohtaa kaiken rinta rottingilla.