Kirjoittaja on Kalevan yleisöarvioija, joka raportoi yleisön näkökulmasta Oulun juhlaviikkojen festivaalitapahtumista.
Saavun suuren talon pihaan. Epäilen hetken voiko esitys olla täällä, mutta epäilys haihtuu, kun talon edessä minua tervehtii mies, jonka kasvoja peittää itse askarreltu paperilumihiutale. Nykyteatteriesitys, nyt muistan. Mies, joka myöhemmin paljastuu ohjaaja Ossi Koskelaiseksi, ohjaa minut sisälle, jossa dj soittaa musiikkia tasokkaista kaiuttimista ja ihmiset parveilevat parvekkeella.
Olen saapunut taloon, jonka omistajaa en tunne, kotibileisiin, joissa en tunne ketään. Ennakkotiedoissa luvataan tarjota kesän unohtumattomimmat kotibileet. Mielenkiintoista.
Parvekkeella minua tulee tervehtimään nuori mies, illan isäntä, ja tarjoaa pienestä kulhosta halloumijuustokuutioita. Yllätyn, mutta syy halloumiin selviää myöhemmin näytelmästä. Tunnistan miehen näyttelijä Jaakko Ohtoseksi.
Ohtonen tarttuu mikrofoniin ja kehottaa ihmisiä nauttimaan bileistä, musiikista ja ihan vaan elämästä. Vahvan Oulun murteen perusteella vakuutun siitä, että sekä Ohtonen että dj ”Ilipo” Heikkinen ovat oululaisia. Murretta on mukava kuunnella ronskista kielenkäytöstä huolimatta.
Kiertelen avarassa, modernissa talossa ja katselen Konsta Koiviston taideteoksia, joita on paljon. Yhdessä niistä lukee ”forever young”. Erästä teosta katselen pitkään ja pidän siitä. Sitä en vielä tiedä, että myöhemmin illalla Ohtonen nappaa juuri tuon teoksen seinältä, repii sen keskeltä kahtia ja heittää sen nuotion loimuihin.
En tiedä, onko talon esittelykierros ja yksin talossa haahuileminen osa Miki Liukkosen käsikirjoitusta. Vilkuilen jo kelloa. Yleisöstä valtaosa on nuoria ja koen itseni hetken ulkopuoliseksi. Jälkikäteen ajateltuna varsinainen esitys olisi voinut alkaa jo aiemmin.
Ohtonen näyttelee intensiivisesti ja vaikuttavasti. Päähenkilön identiteetin pirstaleisuus ja tuska välittyvät yleisöön koskettavasti. Nuoren oululaisen miehen rajun kasvutarinan vaiheet ja rankat aiheet saavat yleisön hiljenemään. Seuraavassa hetkessä huomaankin jo nauravani vatsaani pidellen hieman yksinkertaiselle joulupukille ja hänen jakamilleen hyvin yksinkertaisille lahjoille.
Näytelmä polveilee kotibileiden lomassa enkä edelleenkään tiedä, mikä kaikki on osa varsinaista käsikirjoitusta, mutta enää sillä ei ole merkitystä. Heikkisen äänimaailma tukee hyvin näytelmän erilaisia tunnelmia. Voimakkuus lyö välillä yli, mutta siihen on tarjolla korvatulppia.
Klo 21 lähes jokainen yleisön jäsen tanssii ja ihmiset näyttävät nauttivan olostaan. Yleisöstä on tullut aktiivinen osa taide-esitystä. Jossain vaiheessa neljä ihmistä valitaan esittämään päähenkilön perheenjäseniä muun yleisön seuratessa esitystä parvelta. Näin intiimi vuorovaikutus yleisön kanssa on minulle uusi, hiukan hämmentäväkin kokemus.
Tunnelma on loppuillasta maaginen. Hämärtyvä elokuun yö avautuu suurista ikkunoista, ja takkatuli valaisee piirissä istuvan yleisön kasvoja. Minäkin saan osallistua lukemalla päähenkilön päiväkirjasta otteen yleisössä kiertävään mikrofoniin.
Jossain vaiheessa päähenkilö huutaa parvelta megafoniin ja pyytää kuuntelemaan tarkasti: ”Tärkeintä on löytää se, minkä tekemisestä tykkäät. Sen jälkeen opettele tekemään se paremmin kuin kukaan muu.” Hyvä ohje nuorelle, miksei vanhemmallekin.
Ennakkotietojen lupaus tuli omalla kohdallani lunastetuksi.