Säveltäjä Toivo Kuulan (s. 1883) surmaamisesta tulee tänä vuonna kuluneeksi sata vuotta. Tappoon tai murhaan liittyneistä tapahtumista on nykyään aika selkeä kuva, jonka muun muassa Juhani Koivisto on esittänyt elämäkertateoksessa 2008 .
Surmanlaukaus ammuttiin vappuna 1918 Viipurin seurahuoneella pidetyssä voitonjuhlassa pian sen jälkeen, kun valkoinen armeija oli vallannut kaupungin. Voitonjuhla oli ilmaisen ja runsaan pirtutarjoilun takia muuttunut juomingeiksi.
Juhlavierailla oli paljon riidan aiheita. Yksi niistä koski sitä, kumpi osapuoli, jääkärit vai talonpoikaiset suojeluskuntalaiset, oli vaikuttanut enemmän sodan lopputulokseen. Kuula oli jälkimmäisten kannalla. Hän oli säveltänyt suojeluskuntalaisten marssin ja muutamaa päivää aikaisemmin päässyt pois piilopaikastaan maakellarista sen jälkeen, kun suojeluskuntalaiset olivat edenneet hänen Säiniön kotiinsa asti. Jääkärit ammattisotilaina ottivat kunnian itselleen ja ylistivät Saksaa, mikä suututti yltiöisänmaallista Kuulaa.
Sanaharkka laajeni musiikin ja kieliriidan puolelle. Jääkärit eivät arvostaneet Kuulan Suojeluskuntien marssia vaan sanoivat Sibeliuksen Jääkärinmarssia paremmaksi. Suojeluskuntien marssin sävellys ja sanat ovatkin vaatimattomia verrattuna Jääkärinmarssiin ja myös Kuulan omaan Nuijamiesten marssiin! Pahemmalta säveltäjä-kapellimestarista tuntui varmaan väite, että hän oli ”heilutellut tahtipuikkoaan ryssille”. Tämä herja oli Kuulalle liikaa, olihan hän juhlan alussa pitänyt hyvin isänmaallisen puheen ja musisoinut pyynnöstä vaimonsa kanssa.
Alkoi käsirysy, jonka aikana Kuula lyötiin kasvoille. Kuula viilsi pienellä puukollaan ruotsinkielistä jääkäri Nylundia. Tämä herätti raivon jääkäreissä, jotka pitivät tekoa kunnianloukkauksena, joka oli kostettava. Kiihtynyt Kuula lähti ulos, ja kolme jääkäriä seurasi häntä perässä. Heistä korkea-arvoisin Pekka Heikka antoi määräyksen tai luvan kostaa, ja juopottelusta tunnettu Pirinen ampui Kuulaa päähän. Uhri vietiin sairaalaan, jossa hän oltuaan välillä tajuissaan kuoli 18.5.
Surmanlaukausta käsiteltiin myöhemmin useasti oikeudessa, lehdistössä ja tutkimuksissa sekä tietenkin keskusteluissa. Tapahtumien luotettavaa selvittämistä esti juhlavieraiden humalatilan lisäksi se, että jääkäreiden mainetta ei haluttu pilata. Oikeudenkäynti keskeytettiin vasta 1921, kun Pirinen oli saanut surmansa pidätyksen yhteydessä ja Heikka hukkunut veneonnettomuudessa.
Kaiken tämän seurauksena oli myös se, että ilmoille nousi salaliittoteorioita, joita allekirjoittanutkin kuuli synnyinkunnassaan Alavudella, jossa Kuulakin oli syntynyt. Hurjimman väitteen mukaan jopa Sibelius oli ollut taustalla. Sen mahdottomuutta osoittavat heidän hyvät välinsä.
Kuulan kuolemaa 34-vuotiaana on pidetty suurena kansallisena ja säveltaidetta kohdanneena onnettomuutena. Eräs hänen ihailijansa oli Kellossa varttunut oopperalaulaja Olivia Gebhard (s.1897), joka tapasi sekä Kuulan että Heikan.
Kuula oli Oulussa kapellimestarina 1910–1911. Olivia tapasi hänet koulutyttönä oululaisen tuomari Laguksen musikaalisessa perheessä, jossa Kuulan silloinen naisystävä, myöhemmin vaimo Alma Silventoinen yöpyi. Olivian mukaan Kuula oli miehekäs ja hänen käytöksensä niin vaikuttavaa, että hänestä ”uhosi hienoa talonpoikaista aatelia”. Nämä luonnehdinnat näkyvät Olivian muistelmissa, joita säilytetään Teatteriarkistossa.
Syksyllä 1918 Olivia tuli Helsingin musiikkiopistoon. Eräillä kutsuilla hän tutustui komeaan ja pitkään jääkäriluutnanttiin ja tämän rouvaan, jonka kanssa hän ystävystyi. Heidän seurassaan Olivia otti usein esille Kuulan murhan kysellen, kuka oli se ”roisto, joka oli tehnyt tämän katalan teon”. Luutnantti tuli aina synkän näköiseksi, siirtyi toiseen huoneeseen tai poistui juopottelemaan. Tätä naiset ihmettelivät. Myöhemmin luutnantti sai toimen Vaasasta ja Olivia sai kuulla, että sama mies, Pekka Heikka, oli ollut osallisena Toivo Kuulan ampumiseen!
Martti Asunmaa, Kello