– Eiköhän juuri nyt ole oikea päivä uusille tuttavuuksille? Tule kanssani drinkille, sanoo hotellini edessä kadulle pysähtynyt nainen tiistai-iltana.
Olen samaa mieltä, ja istahdamme baariin.
Andrea esittäytyy adoptoiduksi manchesteriläiseksi, kaupungin tunnelmaan rakastuneeksi muuttajaksi, joka ei aio koskaan lähteä pois.
Kaupunki tarjosi uuden alun Lontoosta 22 vuotta sitten lähteneelle yksinhuoltajalle, joka talousvaikeuksistaan huolimatta uskaltautui opiskelemaan näyttelijäntyötä.
– Olen sielultani manchesteriläinen. Myös nyt jo aikuiset lapseni juurtuivat tänne.
Kerromme ripeästi elämäntarinamme. Meitä yhdistää freelancer-työ, samanikäiset lapset ja samankaltainen asenne. Andrea on onnistunut elättämään itsensä näyttelijänä, vaikka se on Britanniassa monille vaikeaa.
Hän on rakentanut oman tiensä manchesteriläisellä sitkeydellä. Tässä kaupungissa kukaan ei odota elämän olevan pelkkää ylämäkeä.
Hänen luovuutensa kukkii nyt ammattipotilaana, sillä hän esiintyy lääkäri- ja sairaanhoitajaopiskelijoille hankalana tapauksena tilanteissa, joissa hoitoalan ammattilaisten on opittava kommunikoimaan.
Kukapa tietää, vaikka hänen työstään olisi ollut hyötyä joillekin Arenan uhreja hoitaneille tai heidän omaisiaan rauhoitelleille.
Ainakin juuri kaupungintalon muistotilaisuudesta tullut Andrea haluaa ajatella niin.
Manchester on Helsingin kokoinen kaupunki, ei mikään maailman metropoli, joka pelkän kokonsa vuoksi kuuluisi terroristien iskulistalle.
Itse kaupungissa on vain puoli miljoonaa asukasta, vaikka sen ympäristö on Suomen pääkaupunkiseutua tiiviimmin asuttu.
Teini-idoli Ariana Granden konsertti keräsi faneja samanlaiselta laajalta alueelta kuin helsinkiläiskonserttikin olisi kerännyt: Lancashiren maakunnasta (Uudeltamaalta), Prestonin ja Huddersfieldin (Porvoosta, Lahdesta) kaltaisista lähikaupungeista ja jopa satojen kilometrien päästä Skotlannin eteläosista saakka (Savosta).
Manchesterin kaduilla tuntuu helsinginkokoiselta ja vähän helsinginnäköiseltäkin – ehkä se johtuu ratikoista.
Ihmisten kanssa jutellessa alueellisen keskuskaupungin tunnelma vahvistuu: he puhuvat toimittajalle mielellään ja avoimesti, eivät suurkaupunkimaisen varautuneesti kuten monet lontoolaiset.
Koska ihmiset puhuvat mielellään, juttelen parin päivän aikana monien kanssa. Kun tervehdin ja esittäydyn, kukaan ei kipitä nopeasti poispäin.
Yleisvaikutelmaksi jää, että tapaus koskettaa täällä kaikkia yhtä läheltä kuin samanlainen tilanne meitä helsinkiläisiä koskettaisi: “Joku läheiseni olisi saattanut olla paikalla.”
Kaikki tapaamani ihmiset sanovat, että heillä kävi hyvä säkä, kun kukaan tuttu ei kuollut eikä loukkaantunut.
Yhden sisko meinasi mennä kyseiseen konserttiin, toisen kaveri oli töissä Arenan baarissa räjähdyksen aikaan, kolmas opiskelee pommittajan kanssa samassa tiedekunnassa, neljäs vie teinejään usein Arenan konsertteihin, viidennen koulun oppilaista ainakin yksi menehtyi.
Andrea asuu samalla kadulla ja samanlaisessa talossa kuin pommittaja. Hän ei halua katsoa lehdistä, tunnistaako hän tekijän kuvista.
Pienessä kaupungissa – sehän Manchester Pariisiin, Lontooseen ja Moskovaan verrattuna on – kaikki tuntevat olevansa vain yhden onnekkaan askeleen päässä tapahtuneesta. Suru olisi voinut tulla omaan kotiin.
Keskiviikkoaamuna Manchester palaa pikkuhiljaa arkeen. Moni kulkee töihinsä jonkin kirkon, aukion tai kaupungintalon kautta ja hiljentyy katsomaan kansalaisten tuomia kukkakimppuja, kynttilöitä ja suruviestejä.
Tämä suru ei nopeasti hälvene, mutta Manchesterin sielua se ei nujerra. Moni vakuuttaa, että kaupunki on entistäkin yhtenäisemmin monikulttuurinen, ylpeämmin särmikäs ja entistäkin valmiimpi ottamaan naapuria kädestä.
Manchesterin vastavalittu pormestari Andy Burnham kuvailee tekijää “ekstremistiksi”, äärimmäiseksi ihmiseksi, joka ei edusta mitään muuta kulttuuria, uskontoa, ihonväriä tai sukukuntaa kuin äärimmäisyyttä.
Burnham ja hänen kaupunkilaisensa ovat päättäneet seistä yhdessä uhkaa vastaan, osoittaa rakkautta toisilleen ja selvitä surustaan.
Me ulkomaalaiset toimittajat lähdemme kaupungista pian. Brittitoimittajatkin unohtavat uutisen muutaman päivän päästä.
Mutta manchesteriläiset ovat vasta aloittaneet muistamisen. He uskovat tapauksen lopulta tuovan kaupungille enemmän hyvää kuin pahaa.