Hei, pojat, minkälaista vesi on, vanha kala huikkaa.
Nuoret uivat ohi. Myöhemmin toinen puuskahtaa.
– Mikä ihmeen vesi?
David Foster Wallacen pikku tarina kertoo siitä, että mitään elämässä – ja demokratiassa – ei pidä ottaa itsestäänselvyytenä.
Kesken suomalaistoimittajien illallista Pietarissa venäläiskollega Denis Korotkov toteaa häntä seuratun ja kuvatun tämän tästä.
Ravintolan ikkunat näyttävät kadulle. Ehkä tästäkin tapaamisesta ilmaantuisi kuvia lähipäivinä.
Korotkov on entinen poliisi, joka siirtyi eläköidyttyään Fontankaan, isoon pietarilaiseen verkkolehteen. Nykyään tutkiva toimittaja raportoi riippumattoman Novaja Gazetan riveissä. Hänen mukaansa on poliisin ja toimittajan välillä vain yksi ero: poliisi käyttää valtaoikeuksia.
Viinilasi seisoo koskemattomana. Hän on ajanut illalliselle omalla autolla. Viranomaisille ei pidä antaa aihetta puuttua, sillä toimittajan turvallisuutta ei voi taata mitenkään. Suojaa tuo korkeintaan se, että malttaa olla paljastamasta kaikkia tietojaan.
Venäjä on mielivaltaisuuksien maa.
Surmattujen toimittajien loputon lista karttui taas keväällä, kun parvekkeeltaan pudonneen toimittajan ilmoitettiin kuolleen “luonnollisesti” Jekaterinburgissa. Kesäkuussa pidätetty, pahoinpidelty journalisti vapautettiin, koska kansa lähti Moskovassa kadulle.
Vuosi sitten kolme venäläistoimittajaa ammuttiin Keski-Afrikan tasavallassa. Novaja Gazetan toimittaja Irina Gordienko, jonka pojan isä oli yksi surmatuista, kertoi vastikään Timen verkkolehdessä, että tutkimukset eivät etene. Murhia pidetään ryöstönä, vaikka tappajat eivät vieneet arvoesineitä.
Kolmikko oli selvittämässä – Mihail Hodorkovskin tuella – samaa aihepiiriä kuin Korotkov: pietarilaiseen Jevgeni Prigozhiniin liitettyjä liiketoimia.
“Putinin kokki”, joka on kuvattu tarjoilemassa Venäjän presidentille, toimii aktiivisesti. Oligarkki muonittaa ja varustaa armeijaa, murhauttaa ja pahoinpitelee ja olisi Pietarin valeuutisia takovan trollitehtaankin takana. Yhdysvalloissa miljardööri on joutunut sanktiolistalle vaaleihin puuttumisen takia.
Prigozhinia pidetään niin sanotun Wagner-ryhmän takapiruna. Yrityksellä lienee tuhansia yksityisiä palkkasotureita.
Sotureiden käyttö on maailmalla tavallista. Normaalia ei kuitenkaan ole se, että yritys toimii kuin armeijan yksikkö. Wagner sotii panssarein ja kranaatinheittimin, mutta sitä ei kontrolloi mikään taho.
Toimittajat tarvitsevat apua faktojen keräämisessä. Niin yritysten isäntien kuin työntekijöidenkin toimintaa taas ohjaa raha. Niinpä kun soturien palkkoja alennettiin, pettyneet lienevät välittäneet palveluksessa kuolleiden nimiä. Organisaatiot vaihtelevat, mutta samoja nimiä on putkahdellut esiin niin Ukrainassa kuin Syyrian öljykentilläkin.
Nykyään soturit toimivat Sudanissa sekä siis Keski-Afrikassa. Siellä on kultaa ja timantteja, ja venäläiset kouluttavat paikallisia turvallisuusjoukkoja.
Tutkiva toimittaja tekee työtään oikeudenmukaisuuden toivossa. Häntä ajaa se, että väärinkäytökset koskevat lopulta kaikkia.
Toistaiseksi eivät paljastukset ole johtaneet mihinkään viranomaisten taholla. Päinvastoin. Vuosi sitten Novaja Gazetan ovelle ilmaantui hautajaisilmoitus, neilikoita ja pukin pää. Lastakin on uhkailtu. Kirje patisti häpeämään isää, isänmaan petturia.
Toimittaja jaksaa uskoa, että kun Putinin valtakausi päättyy, loppuu myös Prigozhinin suojelu.