Keijo Posio
Toimitusjohtaja, Oulun Osuuspankki
Siinä Heinäpäässä entisen osuuspankin konttorin kohdalla on nykyisin valtavan iso asuintalo. Huomasin sen oikein kunnolla vasta nyt, kun muutin takaisin Ouluun reilun 13 vuoden jälkeen. Sanonnan mukaanhan ei vanhoja kannattaisi muistella, mutta kyllä minulla on hyvin mielessäni vielä parinkymmenen vuoden takaa sekin, kun Jokikokon Ritva opetti minua asuntoluottojen saloihin: ”Se pittää sinunki Keke muistaa, että nämä asuntolainat tehdään täällä meillä aina ihan tikitilleen”.
Kaksikymmentä vuotta on pitkä aika, ja tässä on ehtinyt tapahtua paljon asioita. Itse seurasin Lapista käsin huolestuneena Oulun voimakasta murrosvaihetta reilut kymmenen vuotta sitten. Työpaikkoja katosi, ja tunnelma kaupungissa muuttui nopeasti. Mietin, että miten ne nuoret pohjoisen perheet Oulun seudulla saavat nyt asuntolainansa hoidettua ja toimeentulonsa varmistettua.
Oulussa tehtiin tuolloin hartiavoimin töitä ja olipahan osattu jo ennaltakin valmistautua mahdolliseen teknologiamurrokseen. Syvältä noustiin, mutta sieltä vain on tultu tähän päivään. Haluan teille tuon ajan päättäjille kiitokseni tässä lausua – hyvää työtä kerta kaikkiaan!
Meillä on kovasti töitä 2020-luvulla edessämme, sillä tavoitteenammehan on tietysti jättää Oulun seutu ja koko Pohjois-Suomi parempaan kuntoon kuin mitä me viestikapulan otimme aikaisemmilta ikäluokilta. Oulu on tärkeä koko Pohjois-Suomelle, ja elinkeinorakenteen erilaisuudesta huolimatta meitä yhdistää täällä pohjoisessa vahva menestymisen tahto ja halu luoda elinvoimaa ympäristöömme.
Paljon on tapahtunut myös pankkiasioinnissa Ritvan mieleenpainuvien ja osaavien neuvojen jälkeen. Minä tykkään jutella ihmisten kanssa ja saankin usein näissä tilanteissa kuulla toiveita jonkin asian säilyttämisestä. Tämä keskustelunaihe on minulle kovin mieleinen, sillä itse näen että säilyttämisen sijaan meidän on vahvasti kehitettävä toimintaamme kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla. Kehitys, uudet ideat ja uudet innovaatiot, pienetkin vievät meitä eteenpäin.
Kun muistelen jo niitä menneitäkin, niin huomaan ilokseni, että ihmiset kohtaavat mielellään ihmisen yhä edelleen digitalisoituneessa maailmassakin!