Kolumni: Mol­do­van se­pa­ra­tis­ti­alueel­la Trans­nist­rias­sa jän­nit­teet tun­tui­vat jo vuonna 2019

Kevään ylioppilastulokset: Katso listoja Oulun ja muun Poh­jois-Poh­jan­maan uusista yli­op­pi­lais­ta

Mainos: Juuret kas­va­vat tie­dos­ta. Tutustu Ka­le­vaan 1kk 1 €. Tilaa tästä.

Kolumni

Terve kau­pun­ki

Heini Hakosalo, yliopistotutkija, Oulun yliopisto.
Heini Hakosalo, yliopistotutkija, Oulun yliopisto.

Kaupungin ja maaseudun, rakennetun ympäristön ja luonnon vastakkainasettelulla on pitkät juuret.

Niille on historian saatossa annettu erilaisia merkityksiä. Mutta ainakin myöhään kaupungistuneessa Suomessa itse asetelma on edelleen voimissaan ja kohottelee päätään esimerkiksi vaalikampanjoiden yhtey­dessä.

Vaikka asetelma on keinotekoinen, sillä on vaikutusta siihen miten ajattelemme ja toimimme – esimerkiksi siihen, millaisia suunnitteluratkaisuja pidämme aidosti ”kaupunkimaisina” ja olemme valmiit hyväksymään. Viime vuosikymmeninä aidosti kaupunkimaisina ratkaisuina on tarjoiltu esimerkiksi kaupunkirakenteen tiivistämistä, korkeaa rakentamista, kauppakeskuksia ja miniasuntoja.

Koronapandemia vaikuttaa moneen asiaan, myös kaupunkikehitykseen. Tilanne on tavallaan uusi, taval-laan ei.

Epideemiset tartuntataudit – esimerkiksi kolera, lavantauti ja tuberkuloosi – muokkasivat eurooppalaisia kaupunkeja etenkin 1800-luvun puolivälistä 1900-luvun puoliväliin. Tartuntatautiuhka vauhditti kunnallistekniikan kehitystä, vaikutti viheralueiden sijoitteluun ja kaupunginosien arvottamiseen. Ratkaisumallit levisivät metropoleista reuna-alueille; mitä Pariisi edellä, sitä Oulu perässä.

1900-luvun puolivälissä tilanne muuttui, ainakin vauraissa länsimaissa. Antibiootit, rokotteet, parantunut elintaso ja muuttunut elämäntapa siirsivät tartuntataudit pois yleisimpien kuolinsyiden joukosta. Niistä tuli historiaa.

Tartuntatautiepidemioitten uhka ”unohtui” nopeasti, myös kaupunkisuunnittelun alueella.

Sodanjälkeisten vuosikymmenten usko siihen, että tartuntatautien taltuttaminen on vain ajan kysymys, näyttää nyt – AIDS- ja koronapandemioiden jälkeen – naivin optimistiselta.

Miten koronapandemia tulee muuttamaan kaupunkeja? Ainakin tiivistäminen itsestään selvänä ihanteena ja ”kaupunkimaisuuden” mittana on jo ehtinyt kyseenalaistua. Merkkejä on myös rakennetun ja luonnonympäristön suhteen uudistumisesta.

Vihreillä vyöhykkeillä oli monenlaisia tehtäviä jo 1800-luvun suurissa kaupunkisuunnitteluhankkeissa, ja yksi niistä terveyden edistäminen. Puistolla ja kaupunkibulevardeilla tavoiteltiin paitsi kauneutta myös auringonvaloa ja parempaa ilmankiertoa.

Myös nykytutkimus korostaa kaupunkiluonnon terveysvaikutuksia, vaikka vaikutusmekanismeista ajatellaan toisin kuin 1800-luvulla. Tiedetään, että kaupunkiluonto lisää henkistä hyvinvointia ja vähentää stressiä, houkuttelee liikkumaan ja vähentää sitäkin kautta monien kroonisten sairauksien riskiä.

Monipuolinen mikroaltistus alentaa astma- ja allergiariskiä. Kiinnostava kysymys on, miten monipuolinen kaupunkiluonto voi lisätä kaupunkien ja kaupunkilaisten vastustuskykyä myös koronan kaltaisia tartuntatautiepidemioita vastaan.

Tämän päivän Pariisissa suunnitellaan ”kaupunkimetsien” istuttamista. Mitä Pariisi edellä, sitä Oulu perässä?